^ en tarkoittanut että on pakko syödä vaan sitä, että pyrin siihen että suhde ruokaan säilyisi niin "normaalina" kuin mahdollista - siis että se olisi mahdollismman vähän numero silloin kun arkisesti syödään (joillekin italialaisille ja ranskalaisille jokainen ateria ainakin kliseissä voi olla juhlahetki, mutta mä luulen, että se vaatii ammattimaisen kodinhengettären tai ihan toisenlaisen maailman). Sitten kun on aikaa, se ateria on ruuan juhlaa ja ruoka on pääsääntöisesti makuihin kohdistuva utelaisuuden, kokeilun ja nautinnon kohde eikä sarja ongelmia, nirppailuja ja yökötyksiä. Tähän pyrin ( ja olen tähän mennessä onnistunut).
Mutta helppoa ei ole - tämä ihmellinen, kaikin mahdollisin tavoin ongelmakeskeinen suhde syömiseen&ruokaan on mun mielestäni eräs keskeisiä tän ajan neurooseja ja on ihan hirveää, että niillä ongelmilla vielä leikitään ja niitä tietoisesti suurennellaan. Just siksi, että joku jää niihin kiinni. Luulisin, että iso osa varhaisteini-ikäisten tyttärien äideistä tunnistaa tämän huolen.
Rousku kirjoitti:Onko ne kouluruokalat nykyään semmoisia, että ateriointi on nautinto, ts. melutaso suunnilleen siedettävä
Pointti on minusta se, että kaikkine huonoine puolineenkin ilmainen kouluruokailu on minusta äitiyspakkauksen ohella yksi tämän maan aivan mielettömiä, yhteisöllisiä, empaattisia jne mitä jo edellä luettelin

saavutuksia ja vaikka se ruoka ei olekaan michelin-tasoa, se on arkista perusruokaa ja vaikka tietenkin siellä ruokalassa on hälinääkin koko hommaan sisältyy niin paljon positivista, että ihan jokainen voisi yrittää parhaansa että iloisin mielin yrittäisi tehdä siitä niin hyvän kuin mahdoillista. Silloinhan siitä tulee kiva hetki.
Toki tarkoittaa myös, että ruokamäärärahat pysytä tai nostetaan asialliselle tasolle.