Tumpelon kuskin tilitys
Autolla ajamisen sanotaan olevan helppoa. Kun sen kerran oppii, aina sen taitaa. Ja mikäs mies se sellainen on, jolla ei ajokorttia ja komeaa autoa ole?
Minun täytyy reilusti tunnustaa, että tässä rallikuskien ja kimiräikkösten luvatussa maassa olen selkeä poikkeus.
Meikäläisen ajokokemuksista saisi hupaisan tarinan johonkin sketsisarjaan. Toisaalta on traagista käydä autokoulu ja jättää autoilu sikseen.
Mutta minkäs teen- olen surkea, ajokammoinen ex-autoilija.
Autokoulun apuluokkalainen
Vaikka pikkupoikana lelulaatikko pursusi toinen toistaan upeampia paloautoja, maastureita ja pihan kakaralauman kanssa leikittiin sneppiskabaa, en ollut mikään autofriikki.
Muiden ikäisteni mennessä 18-vuotiaana autokouluun, minua asia ei kiinnostanut pätkääkään, lähinnä kauhistutti.
Pielisentien kartsarundailukin sujui ihan mallikkaasti apukuskin paikalta. Joskus toisin taidettiin poiketa syrjätielle, jossa minutkin pakotettiin kokeilemaan "autoilun ihanuutta".
Meni monta vuotta, kunnes jostain kummasta sain päähäni ilmoittautua viimein autokouluun. Taisinpa ottaa sen lähinnä sen syksyn harrastusprojektina.
Jo alku oli shokki. Parin teoriatunnin jälkeen sain auton avaimet käteen, rattiin ja Pielisentielle. Apua!
Seuraa siinä liikennettä ja vaihda vaihdetta. Herrajestas, mikä on kaasu ja mikä kytkin? Ja vaihdekepin sijasta tarraan opettajaa polvesta. Aika kammottava alku...
Ihme kyllä, sain kirjallisen kokeen läpi ensi yrityksellä, mutta pahin painajainen olikin vasta edessä.
Ensimmäisessä inssissä ajoin kolarin! Oikeasti! Vaikka vahingot jäivät pieniksi, ärränpäät ja raivo puskivat minusta ulos ja päätin lopettaa koulun kesken.
Eikä se toinen yrityskään aplodeja kerännyt. Muistan ikäni kauhistuneen lapsiperheen ilmeet, kun olin törmätä heihin suojatiellä. Usko ajotaitoihini oli nolla, mietin oikeasti, voiko kukaan olla näin huono?
Kolmannella kerralla koko katsastuskonttorin väki toivotti minulle onnea yritykseen. Maineeni oli siis heidänkin tiedossaan. Inssiajo oli kauheaa.
Rystyset valkoisina kiinni ratissa tuskin hengittäen koko matkan aikana päästiin vihdoin maaliin. Uskomatonta! Kolmas kerta toden sanoi. Minä sain ajokortin.
Tunsin ylpeyttä seuraavaan aamuun asti, jolloin totuus ajotaidoistani paljastui ystävilleni. Olin ajaa työkaverin Saabin aidan läpi talon seinään.
Siihen tyssäsi autoiluinto. En aja enää koskaan!
Koska minulla ei ollut omaa autoa, en koskenut rattiin reiluun vuoteen, eipä kyllä kukaan uskaltanut pyytää minua kuskiksikaan...
Parin vuoden päästä koitti autokoulun kakkosvaihe. Kuvittelin pääseväni opettajan kyydissä Nurmeksen ajoradalle, mutta järkytyksekseni minun pitikin ajaa sinne yksin. Eikö kukaan tule kyytiin avuksi?
Voitin pelkoni ja selvisin perille, jossa olikin Mister itsevarmuus harjoitellessani liukkaan kelin olosuhteita. Ensimmäistä kertaa luotin omiin taitoihini ja uskalsin lähteä vapaaehtoisesti ajamaan.
Kertausharjoituksiin?
Minulla on ollut ajokortti nyt kahdeksan vuotta. Olen ajanut näinä vuosina alle 500 kilometriä. Tällä hetkellä en ole koskenut rattiin kahteen vuoteen.
Edellinen kokemus oli niin traumaattinen, että kärsin siitä vieläkin.
Ajovarmuuteni oli kadonnut ja pökkelöin liikenteessä kuin ensikertalainen. Apukuskin paikalta kuulunut parkaisu "Miten sinä olet voinut saada ajokortin" ei ainakaan kannustanut ajamaan.
Eipä ole päässyt minuun iskemään tuttavapiiriä vaivaama ajoittainen autokuume. En haaveile upeasta omasta autosta, kun en uskaltaisi sillä ajaa.
Tunnen lähipiiristäni muutaman kohtalotoverin. Kortti on lompakossa, lähinnä henkkarin tehtävissä. Pitäsiköhän meille ajokammoisille järjestää jonkinlaiset autoilun kertausharjoitukset? Perustetaanko Lieksan ajokammoiset ry? Voitaisiin kokoontua jollekin syrjätielle yhdessä treenaamaan...
Tätä juttua varten kävinkin tiedustelemassa paikalliselta autokoululta asiasta. Siellä kannustettiin ottamaan muutama lisätunti ajo-oppia. Vain ajamalla taito pysyy hallussa ja kammosta voi päästä eroon.
Näinhän se taitaa olla. Ehkä sitten tänä kesänä teen comebackin ratin taakse, jos joku uskaltaa kuskiksi pyytää. Varautukaa Pielisentiellä.
-Martti Heikkinen
Lieksan Lehti huhtikuussa 2003-

Euroviisut, Suomen karsinta 1961-2011. R.I.P.