Kirjoittaja Ate » 14 Huhti 2007, 21:59
TIPITII LUXEMBURGISSA
APU N:o 14 7.4.1962 Kirj. Heikki Kataja
Pierre nyökkäsi minulle tavanmukaisen tervehdyksensä iloisesti ja ystävällisesti. Tänään hän oli entistäkin touhukkaamman ja juhlallisemman näköinen, sillä hän oli pukeutunut smokkiin.
En itse asiassa tiedä, oliko hänen nimensä lainkaan Pierre. Mutta ainakin hän oli kovasti Pierren näköinen. Hän oli yksi niistä neljästä kameramiehestä, jotka tv-kameroittensa avulla välittivät Eurovision laulukisat koko maanosan nähtäväksi ja joiden kanssa Luxemburgiin kokoontunut kirjavanlainen joukko lehti- ja tv-väkeä ehtii päiväkausia kestäneiden harjoitusten aikana tulla vähintään hyvän päivän tutuiksi. Mutta nyt olivat harjoitukset ohi ja tosipaikka edessä. Muutaman minuutin kuluttua tänne suuntautuisivat lähes koko maanosan katseet. Kymmenet kanavat eri puolilla Eurooppaa yhdistettäisiin tähän saliin, kymmenet miljoonat tv-katsojat näkisivät kohta kaiken, mitä täällä tapahtuu. Jos hyppäisin pystyyn ja huutaisin jotakin, sen kuulisi ja näkisi kuusikymmentä miljoonaa ihmistä. Minusta tulisi hetkessä maailmankuulu.
Kello seinällä on 21.27. Suomessa se on 22.27. Kolme minuuttia jäljellä. Yleisöä tulvii vielä saliin, vaikka kutsukorteissa oli maininta, että kaikkien piti olla paikoillaan viimeistään klo 21.15. Jotkut eivät löydä paikkojaan, ja Radio-Tele Luxemburgin herrat luotsaavat heitä lievästi hermostuneen näköisinä tuolirivien lomitse.
Sali ei ole suuri. Näyttämölavan lisäksi siellä on istumapaikkoja vain noin 300 henkilölle. Kutsuvieraita, Luxemburgin hienostoa ja seurapiirejä, on runsaasti, joten lehdistölle ja tv-väelle on jäänyt vain muutama paikka, varsinaiselle yleisölle ei lainkaan. Suomi oli näiden paikkojen jaossa pitänyt puolensa erittäin hyvin, sillä meikäläisiä on salissa kymmenkunta.
Olin neljännestunti sitten käynyt tervehtimässä Aarno Wallia hänen selostuskopissaan. Salin perälle, katonrajaan, oli pelkästään kilpailua varten rakennettu kolmetoista pientä selostuskoppia, ja Suomen paikka oli ylärivissä äärimmäisenä oikealla. Aarno kertoi tuoreitä terveisiä Helsingistä, sillä linja Pasilaan oli jo auki. Ainakin suomalaiset tv-katsojat olivat siis leikissä mukana.
Miesääni kaiuttimessa ilmoittaa, että aikaa on vain minuutti. Saliin tulee kuin taikaiskusta täydellinen hiljaisuus. Odotellaan melkein henkeä pidätellen. Vihdoin harmaaseen smokkiin pukeutunut kapellimestari Jean Roders kohottaa kätensä – panin merkille, ettei hänellä ollut tahtipuikkoa – ja antaa alkumerkin nelikymmenmiehiselle orkesterille. Eräässä kamerassa palaa punainen valo. Lähetys Eurooppaan on alkanut.
Orkesteri soittaa viimevuotisen laulukilpailun voittajasävelmää, luxemburgilaisten omaa tuotetta. Pierre kameroineen on melkein minun vieressäni, niin että kykenen näkemään muutamia hikipisaroita hänen ohimoillaan. Äkkiä hänen kameraansa syttyy punainen valo. Pierre ja Pierren kamera tuijottavat näyttämölle ja Pierren mukana sekä hänen kätensä ohjailemana kuusikymmentä miljoonaa ihmistä Espanjasta Norjaan, Jugoslaviasta Englantiin.
Eurovision laulukilpailu järjestettiin tänä vuonna seitsemännen kerran. Aikaisemmista kilpailuista oli kaksi järjestetty Cannesissa (Ranska) ja muut Luganossa (Sveitsi), Frankfurt am Mainissa (Saksa), Hilvershumissa (Hollanti) ja Lontoossa (Englanti). Voittajaksi oli selviytynyt Ranska ja Hollannin laulu kaksi kertaa ja Sveitsin ja Luxemburgin kerran. Suomalaiset katsojat olivat mukana ensimmäisen kerran v. 1960, jolloin kilpailu oli Lontoossa, ja suomalainen kilpailija (Eino Hurmeen ’Valoa ikkunassa’ ja Laila Kinnunen) vasta viime vuonna, jolloin tapahtumapaikkana oli Cannes.
Tällä kertaa oli useimpien etukäteissuosikiksi harjoitusten perusteella jäänyt Ranska. Kun varsinainen kilpailu oli sunnuntaina, olivat ensimmäiset harjoitukset jo torstaina, ja niiden perusteella näytti siltä, että Kari Tuomisaarenkin pirteällä sävelmällä saattaisi olla joitakin menestymisen mahdollisuuksia. Voittoon saakka tuskin kukaan uskalsi sitä ajatellakaan, vaikka suomalaisjoukon optimisti veikkasi sen peräti neljän parhaan joukkoon. Mutta tämä optimisti saikin kuukausipalkkansa siltä levy-yhtiöltä, joka Suomessa oli levyttänyt ’Tipitiin’.
Suomi joutui harjoituksiin aivan yllättäen. Harjoitusohjelmaan oli Finlande merkitty lauantaiksi, mutta kun perjantaina Englannin harjoitusten jälkeen odoteltiin Italian harjoitusten alkamista, kävikin selville, ettei Italian laulaja ollut vielä saapunut koko Luxemburgiin. Ei ollut kuulemma saanut paikkaa lentokoneeseen. Kun Marion Rung sattui olemaan paikalla, tiedusteltiin häneltä, olisiko hän kenties halukas harjoittelemaan. Marion oli, ja kun George de Godzinskykin saatiin kiinni hotellistaan, jossa hän oli juuri kirjoittelemassa maisemakortteja Suomeen, saatiin Italian jättämä aukko täytetyksi.
Kuusitoistavuotias Marion Rung, kilpailun kuopus, seisoi raikkaana ja jännittämättä lavalla. Aurinkoisesti hymyilevä George de Godzinsky sanoi jotakin orkesterille, luultavasti jotain hauskaa, koska viulut, jotka istuivat lähinnä kapellimestaria, näyttivät naureskelevan. Godzinsky kopautti tahtipuikollaan nuottitelineen reunaan, kohotti kätensä – ja niin kaikuivat ’Tipitiin’ sävelet ensimmäisen kerran Luxemburgissa. Salissa istui kolme-, neljäkymmentä henkilöä, lehtiväkeä, tv-ihmisiä. He näyttivät yhtä välinpitämättömiltä kuin kaikissa edellisissäkin harjoituksissa, mutta kun ’Tipitii’ oli käyty muutaman kerran läpi ja kun Marion ja George de olivat aikansa harjoitelleet sisääntuloa ja kumartelua, tapahtui sellainen ihme, että orkesteri otti ja taputti harjoituksen päätteeksi. Kenties se taputti vain sille, että Godzinsky piti lyhyen harjoituksen, kenties se todellakin piti Tuomisaaren sävellyksestä tai Marionin laulusta tai molemmista – joka tapauksessa tämä kohteliaisuus tuntui mukavalta, sillä sitä ei ollut tapahtunut niissä muissa harjoituksissa, joita olin seuraamassa.
Pääharjoitus pidettiin klo 17 sunnuntaiina, samana päivänä kuin varsinainen lähetyskin. Kaikki, mikä sitten myöhemmin nähtiin lähetyksessä, käytiin tunnontarkasti läpi, jopa pisteiden antaminen eri maista ja palkintojen jakokin. Kaikki tämä oli tietysti leikkiä ja suoritettiin vain harjoituksen vuoksi, mutta tulkoon kuitenkin mainituksi, että pääharjoituksen ’voittaja’ oli Saksa, ja punaiseen pukeutunut Conny Froboess kävi hakemassa plakettinsa aivan yhtä juhlallisin menoin kuin Ranskan Isabelle Aubret myöhemmin illalla varsinaisessa lähetyksessä. Toiseksi selviytyi pääharjoituksessa Espanja ja kolmanneksi Itävalta, mutta kun plaketit oli jaettu, kävi lattiamanu keräämässä ne kiiresti takaisin ikään kuin peläten, että kilpailijat ottavat harjoituksen tosissaan. Huvittavana yksityiskohtana en malttanut olla panematta merkille, että Suomi sai pääharjoituksessa täsmälleen saman pistemäärän kuin varsinaisessa kilpailussa, 4 pistettä.
Alkusoitto päättyy, ja Luxemburgin television viehättävä kuuluttaja Mireille Delannoy astuu kameran eteen esittämään alkutervehdyksiään. Hän toivottaa hyvää iltaa kuudentoista maan katsojille, kaikille heidän omalla kielellään. Suomi on viimeisenä. Odotan kiinnostuneena, miten hyvin lehtemme valokuvaajan opastus on kantanut hedelmää: Pentti Auer on näet esiintyjien lämpiössä opettanut hänelle, miten ’Hyvää iltaa, Suomi!’ äännetään. Ja hyvinhän se menee, tosin tietysti sen verran ranskalaisittain, ettei H kuulu lainkaan. Mutta niinpä Helsingistäkin myöhemmin tulee Mireillen suussa Elsinki.
Ranskan voitto ei tule yllätyksenä, sillä sen laulu tuntui todellakin olevan ylivoimainen ennakkosuosikki. Suomen tulosta pidetään suomalaisleirissä enemmän kuin tyydyttävänä: kokonaista 4 pistettä ja 7. sija yhdessä Ruotsin kanssa. Yhtä mieltä ollaan myös siitä, että Marion Rung hoiti tehtävänsä paremmin kuin hyvin. Monikohan kuusitoistakesäinen olisi pystynyt edustamaan maataan yhtä viehättävästi kuin Marion Luxemburgissa? Ja kun puhun edustamisesta, en tarkoita suinkaan vain niitä kahta, kolmea minuuttia, jotka oli oltava lavalla, vaan paljon muuta, joka kuuluu tällaiseen touhuun oleellisena osana.
Luxemburgilaiset isännät ovat järjestäneet lähetyksen jälkeen pienet illanistujaiset läheiseen hotelliin. Tai ei oikeastaan niin pienetkään: vieraita on kuulemma nelisensataa. Tunnelma on suurinpiirtein samanlainen kuin Suomessa teatteripäivillä: vaellusliike pöydästä toiseen ja toisesta kolmanteen jatkuu niin kauan kuin tilaisuuskin. Täällä tutustutaan ja täällä vaihdetaan kuulumisia, mutta täällä suoritetaan myös sitä välttämätöntä jälkipuintia, joka kuuluu erottamattomana osana jokaiseen kilpailuun.
Jugoslaavit ovat hiukan niin kuin masennuksissaan. Kukaan ei ollut ymmärtänyt heidän laulunsa tekstiä. Jos teksti olisi ollut ranskankielinen, olisivat hekin kenties päässeet plaketeille. En osaa lohduttaa heitä muutoin kuin toteamalla, että sama – ainakin mitä ymmärtämiseen tulee – pätee myös suomalaiseen lauluun.
Itävallan tummatukkainen ja pyöreäposkinen Eleonore Schwarz näyttää pöydässään tuhertavan jopa pientä itkua: hänen laulunsa ei päässyt pisteille lainkaan. Mutta valtaosa illan tunnelmasta on toki iloinen. Conny Froboess – jonka kilpalaulun nimi oli ’Zwei kleine Italiener’ (Kaksi pientä italialaista) – kulkee juuri ohi. Italian laulaja Claudio Vill seisoskelee jonkun toisen italialaisen kanssa lähistöllä, ja Connyn sivuuuttaessa he kyykistyvät salamannopeasti ja rupeavat hyräilemään Connyn laulua.
Pierreä ei näkynyt illanistujaisissa. En tiedä, oliko hänet kutsuttukaan, mutta vaikka olisikin, hän tuskin oli kiinnostunut enää mistään istumisesta. Kun punainen valo hänen kamerassaan sammui viimeisen kerran, hän käännähti ja hymyili iloisen, helpottuneen hymyn.
Pierrelle punaisen valon sammuminen merkitsi työn päättymistä, useita päiviä kestäneiden harjoitusten, suunnittelujen ja valmistelujen sekä viimein itse lähetyksen, sanalla sanoen koko Eurovisio-touhun loppupistettä. Muut voivat mennä juhlimaan. Hän ainakin on ansainnut pitkän ja hyvän unen.
"Kyllä Suomen luonto on sitten kaunis. Varsinkin, kun se palaa."
-Miik-