Konserttiarvostelu: Kaikki ei ole kultaa, missä soi euroviisut

Espoon Länsiauto-areenalla kuultiin torstai-iltana 8.2.2007 lukuisia legendaarisia euroviisuja, lukuisien legendaaristen suomalaisartistien esittämänä. Mistä lie moinen idea tällaisen konsertin järjestämiseen tullut – silkasta rakkaudesta euroviisuja kohtaanko? Ilmeisesti ei.

Konsertin järjestäjät olivat jostain saaneet päähänsä lennokkaan ajatuksen, että juuri nyt euroviisut ovat Suomessa IN tai HOT tai edes jotain sinne päin, ja että kaikki mikä liittyy euroviisuihin myy juuri nyt helkutin hyvin.

Teoriassa idea itse asiassa kuulostaakin hyvältä. Kutsutaan parisenkymmentä takavuosien tähteä laulamaan laulu tai pari vanhasta back-cataloguestaan (kaikilla takavuosien tähdillähän sinne sisältyy euroviisu, euroviisukarsintakipale tai ainakin euroviisukäännös, usein muutamiakin) ja maksetaan kaikille kiinteä kertakorvaus. Vuokrataan tarpeeksi iso tila, että kaikki tuhannet suomalaiset euroviisujen ystävät mahtuvat mahtuvat mukaan, ja palkataan bändi säestämään takavuosien tähtisolisteja. Siinä kaikki. Muuta ei tarvita, mittavaa mainoskampanjaa ja Yleisradion pakkasensietokyvyltään kehnoa kuvauskalustoa lukuunottamatta.

Muutaman osatekijän järjestäjät syöttivät taskulaskimiinsa kuitenkin väärin. Paikka ja ajankohta keskellä talvea, keskellä viikkoa, keskellä yötä ja keskellä “ei-mitään” olivat auttamatta väärät. Paikalle eivät vaivautuneet edes kiihkeimmät euroviisufanit. Enkä usko, että lähtemättä-jättämis -päätös syntyi edes tähtitieteellisiksi hinnoiteltujen pääsylippujen johdosta. Tavallinen istuinpaikka konserttiin maksoi jo 47 euroa, joten tokkopa kukaan täysijärkinen edes harkitsi 350 euroa per henkilö + alv maksavaa “La petite maison vip-pakettia”, johon sisältyi seitsemän ruokalajin yllätysmenu hanhenmaksasta, tryffelistä ja suklaasta, istumapaikka eturivistä (television kuvaamilta paikoilta) sekä tervetuliaisjuoma ja lasi viiniä (24 cl). Kaupantekijäisiksi olisi saanut vielä bussikuljetukset valitusta ravintolasta Länsiauto-areenalle ja konsertin jälkeen Länsiauto-areenalta Helsingin rautatieasemalle, sekä vip-emäntin palvelut ja oman narikan.
Konsertin juontaja Holle Holopainen oli kuitenkin oikeassa hehkuttaessaan, että “koskaan aikaisemmin ei suomalaisessa konsertissa ole nähty vastaavaa tähtikaartia”. Ei varmasti ainakaan yhtä montaa suomalaista entistä euroviisuedustajaa. Muilta osin Hollen kortit tulvivatkin asiavirheitä.

Rakenteeltaan konsertin kulku oli vanhanaikaisen tylsä. Artistit astelivat Hollen esitteleminä yksitellen lavalle ja lauloivat omat numeronsa. Riippui täysin esiintyjän lavakarismasta, miten hyvin hän yksin pystyi estradin täyttämään. Pekka Kuorikosken johtama ammattimuusikoista koottu 9-miehinen (siis ei konsertin mainoksissa mainittu “14-miehinen”) orkesteri pysytteli tiukasti esiintymislavan reunoilla. Tanssitytöistä tai -pojista oli turha haaveillakaan.
Osa ihanista pitkän linjan ammattilaisistamme suoriutui kuitenkin omasta osuudestaan kiitettävällä arvosanalla. Plussan otsaansa ansaitsevat ainakin dramaattinen Ami Aspelund, vauhdikas Sonja Lumme, räväkkä Laura (Voutilainen), upeaääninen Viktor Klimenko, sydämellinen Marion Rung, irroitteleva Fredi sekä supersympaattiset Jarkko ja Laura.
He tekivät konsertista kuuntelemisen arvoisen. Katsottavaa ei paljoa ollut, hallin kattoon hinattuja näyttöjä lukuunottamatta – niistä näki Yleisradion kuvaamaa lähikuvaa esiintyjistä. He olivat satsanneet esiintymisiinsä. Asut sopivat euroviisuglamouriin. Oli koreografiaa, oli läsnäoloa ja yleisön kunnioittamista. Myös “Nolla-Kojo” yllätti positiivisesti. “Suomen kaikkien aikojen huonoin euroviisu” oli ikimuistoista kuulla livenä ja – en tiedä onko tämä noloa – mutta se kuulosti uudessa vauhdikkaassa sovituksessaan jopa hyvältä!

Muut esiintyjät ansaitsevat sapiskaa – kaikki eivät ansainneet edes mukanaoloa, muutenkin ylimittaisessa, konsertissa. Kisu Jernström on maailman sympaattisin kaveri, mutta laulajana kehnoa karaoketasoa. Pepe Willberg taasen osaa laulaa, mutta esiintyjän olisi kiva nähdä heilauttavan jotain raajoistaan. Kumpikaan ei suoranaisesti liity euroviisuedustuksiin, jos ei mukaan lasketa sävellystyötä. Samaten illan huumorinumero Frederik, joka ilmeisesti luuli esiintyvänsä Laukaan Kippurahäntä-pubin humaltuneelle yleisölle polvipussein somistetuissa farkuissaan. Ketä naurattaa enää se, kun Reetu laulaa “Titanic”-sanan tilalle “Reterik”? Okei, muutama takanani istunut rouva ei ollut vielä kuullut tätä “vitsiä”.

Yleensä varmana laulajana pitämäni Anneli Saaristo epäonnistui tänä iltana laulussa, mutta hänen laukomansa vitsit olivat parempia kuin Hollen ja Reetun yhteensä. Myös upeaääninen Tapani Kansa petti, vaikka laulu kulkikin hienosti. Hän joutui lunttaamaan kaikkien kolmen kappaleensa sanat nuottitelineeltä, vaikka on levyttänytkin esittämistään lauluista kaksi. Tulee mieleen haastattelu vuodelta 2000, jossa Tapsalta kysyttiin mielipidettä euroviisuista. Hän totesi tietenkin vähät niistä välittävänsä, vaikka onkin Suomen toiseksi eniten karsinnoissa ehdokaslauluja laulanut artisti.

Jossain siellä välissä nähtiin ja kuultiin myös Lea Lavenin, Markku Aron, CatCatin ja Kim Lönnholmin läpilauletut vetäisyt. Jostain syystä jonkinlaiseksi “pääesiintyjäksi” oli nostettu kansallisaarteemme Katri Helena. Katrin laulu ei kulkenut, mutta maneerit olivat tallessa. Diskokomppiseksi sovitetun “Katson sineen taivaan”-kappaleen aikana luulin Katrin harrastavan sauvakävelyä ilman kävelyä, mutta vierustoverini tiesi kertoa hänen “joraavan”.

Suurimman palan kurkkuun nosti kuitenkin laskelmoitu Kirkan muiston kunnioitushetki. Kirkanhan piti olla myös mukana konsertissa, mutta yllättävän poismenon johdosta tilalla nähtiin järjestäjien kunnianosoitus edesmenneelle viisuedustajallemme. Pekka Kuorikoski, Fredi ja Pepe Willberg lauloivat Kirkan itsensäkin tunnetuksi tekemän Simon & Garfunkel klassikon “Silta yli synkän virran” koko esiintyjäkaartin asettaessa laulun aikana yhden ruusun maljaan kukin vuorollaan. Oksennus ei ollut kurkusta kaukana, kun mietin kaikkea sitä julkisuushakuisuutta, joka konsertin järjestäjillä oli mielessään tätä huomionosoitusta suunnitellessaan. Ja sillähän sitä otsikkoon sitten päästiinkin.

Konserttipaikkana Länsiauto areena hakee kalseudessaan vertaistaan. Jos talviflunssa ei vaivannut vielä sinne mennessä, niin taatusti sen jälkeen sai aivastella kylmissään. Aikataulut pettivät myös pahan kerran. Alkuperäinen päättymisajankohta venähti yli tunnin ja osa työpäivän uuvuttamista musiikinystävistä poistuikin paikalta jo viimeisten esitysten aikana. Osasyynä venymiseen oli areenan pihalle jäätynyt YLE:n tekniikka-auto sekä Anneli Saariston ensimmäisellä vedolla pieleen mennyt “La dolce vita” -esitys. Hollen sanojen mukaan 30.3. nähtävään TV-taltiointiin haluttiin paremmin laulettu versio. Sympaattisen hauska Anneli totesi lavalta poistuessaan, että “voishan tämän vetää vielä kerran”.

Voin vain kuvitella miltä tämä kavalkadi olisi näyttänyt ja kuulostanut jonain maaliskuun lopun lauantai-iltana jossain tyylikkäämmässä konserttipaikassa hieman paremmin suunnitellun ohjelmiston johdattamana.