Kirja-arvostelu: Conchita Wurst – Minä, Conchita – We are unstoppable (Into 2016)

mina_conchitaVuoden 2014 euroviisuvoittaja Conchita Wurst raapaisi pikaisesti itsestään myös omaelämänkerrallisen kirjan ja teos saapui sopivasti markkinoille viisuviikolla Itävallan isännöidessä laulukilpaa viime vuonna. Nyt teos ”Minä, Conchita – We are unstoppable” on käännetty myös suomenkielelle. Ikävä kyllä suurin hypetys partasuisen taiteilijan ympärillä lienee jo laantunut. Kirja on naamioitu taidokkaasti oikean elämänkerran näköiseksi niteeksi, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa että kirjoitettua tekstiä on vain n. 140 sivua ja kansien väliin on täytettä saatu n. 60-sivuisella kuvaliitteellä.

Aivan aluksi on todettava, että Conchita kirjoittaa helposti luettavaa ja eläväistä tekstiä. Välillä jopa liiankin koristeellista ja maalailevaa, kun ottaa huomioon että hän kirjoittaa itsestään: ”Ehkä silmääni meni luomiväriä tai Conchitan niin rakastamaa ripsiväriä, joka tapauksessa kyyneleet alkoivat valua poskilleni, ja niiden myötä Tom oli jälleen pieni poikanen shortseissaan, sukat makkaralla, T-paita hoikan kehon verhona.” Ennen kuin pääsee sisään Conchitan romantisoimaan maailmaan, sanankäyttö ärsyttää. Conchitan tulevaisuus voisi olla valoisampi siirappisten nuorisoromaanien parissa, kuin elämänkertakirjailijana. Kirjan alkupuolen kertomukset Conchitan alias Tom Neuwirthin lapsuudesta ja nuoruudesta tempaavat kuitenkin mukaansa. Ne ovat ”Minä, Conchitan” parasta antia.

Conchita lainaa useassa kohtaa muualta lukemaansa ja kuulemaansa. Useat viisaat ihmiset ovat sanoneet ja kirjoittaneet viisaita asioita. Hienointa tässä on tietenkin se, että Conchita lukee paljon ja seuraa aikaansa, ja oppii omaksumastaan. Hän luo itsestään erittäin älykkään kuvan. Hän on ahkera, sinnikäs ja periksiantamaton. Hän on kaunis, hoikka ja lahjakas. Hän on itse siis tätä mieltä itsestään, mutta en tietenkään tarkoita että olisin eri mieltä. Mutta kuten hän itsekin lainaa amerikkalaisen kirjailijan Malcolm Gladwellin teosta ”Kuka menestyy ja miksi?”, jossa kerrotaan Anders Ericssonin tutkimuksesta että menestyjät eivät synny ihmelapsina vaan heidän menestyksensä on seurausta ahkeruudesta ja kurinalaisuudesta. Menestys vaatii vähintään kymmenen tuhannen tunnin harjoittelun. Jäin pohtimaan tätä väitettä ja sehän pitää varmasti täysin paikkansa. Lapsuudessaan erilaisuudestaan kiusattu Conchitakin keskittyi ullakkohuoneessaan harjoittelemaan mekkojen ompelemista ja laulua.

Euroviisujen ja musiikkibisneksen ystävänä petyin kirjassa eniten siihen, miten ohimennen Conchita sivuuttaa musiikkiuransa. Jopa euroviisuviikko Kööpenhaminassa käsitellään puolihuolimattomasti parissa kappaleessa, jossa niissäkin keskitytään enemmän siihen kuinka monta haastattelua Conchita promokiertueellaan antoi. Koko euroviisuedustuspesti hoitui kirjan mukaan Conchitalle silmänräpäyksessä: ”Kun palasin kotiin, René (Conchitan manageri) yllätti minut ideallaan: Osallistuisin euroviisuihin”. Esimerkiksi Conchitan aikaisemmasta yrityksestä Itävallan euroviisukarsinnoissa ei mainita sanallakaan. Samaten Conchitan varhaisemmat kykykilpailuviritykset Starmania ja Die grosse Chance (jossa Tom esiintyi ensimmäisen kerran Conchita-hahmossaan) mainitaan vain pintaraapaisuin. Viidakon tähtöset -tyyppinen tosi-tv-sarja, jossa Conchita lähetettiin korkokengissä Afrikkaan ainoana miehenä povipommien kanssa saa kuitenkin oman kappaleensa, jossa Conchita kertoo yksityiskohtaisesti kuinka piti tehtävässä sankarittarena nuotiota yllä bimbojen simahdettua.

Tässä vaiheessa ollaankin jo kirjan tekstiosuuden puolessavälissä ja jälkipuoliskolla keskitytään lähinnä julkisuuden henkilöihin, jotka Conchita viisuvoittonsa ansiosta pääsi tapaamaan. Kuinka hän ystävystyi Jean Paul Gaultierin kanssa tai istui Graham Nortonin haastateltavana Kirsten Dunstin kanssa samalla sohvalla tai kuinka Elton John lähetti hänelle kukkia. Kirjassa mainittujen julkkisten lista on loputon. Oli sitten kyse ihmisistä, joita Conchita pääsi kättelemään tai keihin hän itsensä samaistaa. Mutta kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Samaa väitettä tukee kirjan runsas kuvaliite. Muutaman lapsuudenkuvan lisäksi liite on tulvillaan kuvia Tomista Conchitana ja usein jonkun julkkiksen kylkeen liimautuneena. Liitteeseen ei ole mahtunut yhtään ainutta kuvaa Tom Neuwirthista aikuisena. Ei esimerkiksi Starmania-kilpailun aikakaudelta tai Jetzt anders -poikabändin ajoilta, jotka Conchita jälkikäteen lyttääkin kirjassaan. Conchitan julkisuuskuva on piirretty tässä todella tarkalla pensselillä, vai häpeääkö hän menneisyyttään?

Vaikka kirjassa häivähtääkin nopeasti sutaistun eli ns. rahastuksen maku, on siinä jotain hyvääkin. Conchitan merkitystä suvaitsevaisuuden airuena ei sovi vähätellä. Conchita on älykäs ja ajatteleva ihminen, ja hyvällä asialla. Hän itsekin kutsuu itseään artistin ohella aktivistiksi. Kirja on eräänlainen osoitus siitä, että kuka tahansa voi lujalla työllä saavuttaa unelmansa, ja parasta mitä se voi lukijalleen antaa on rohkeutta ja toivoa. Toivottavasti Conchitan uuttera työ jatkuu, vaikka euroviisuvoiton kimallus alkaakin himmetä. Toivottavasti Conchita on mitä lupaakin eli ”pysäyttämätön”.

pistejana6