Tämän vuoden euroviisukarsintojemme kutsuartisti Soma Manuchar julkaisee ensi viikolla pitkään ja hartaasti valmistellun debyyttialbuminsa “Drifter”. Euroviisuissa Soma putosi jo alkukarsintavaiheessa ja pahoin pelkään, että hänestä tulee väliinputoaja myös suomalaisessa musiikkikentässä. Pitkäsoitolta suuret kohokohdat jäävät puuttumaan, vaikka tuotanto on kautta linjan laadukasta ja saundimaailma mielenkiintoista. Tuotantopuolella hääräilee ruotsalainen parivaljakko KimWennerström/Elof Loelv, joka on tuottanut myös ruotsalaisen Malena Ernmanin euroviisukappaleen “La voix”. Suurin kompastuskivi tulee Soman sinänsä persoonallisesta lauluäänestä, jota on kiva kuunnella kappaleen parin verran, mutta joka kokonaisen pitkäsoiton myötä alkaa puuduttaa.
Albumin aloittaa Soman debyyttisingle “Janie”, joka oli myös viime vuoden Gay Priden tunnuskappale – ensimmäinen sellainen lajissaan. Dramaattinen “Janie” edustaa albumin ehdotonta huippua, jota ei muut kappaleet kykene ylittämään. Siitä jatkaa niin ikään singlenä julkaistu “Crazy ‘bout the boy”, joka voisi olla periaatteessa kenen tahansa nykypäivän suomalaisen poprockarin kappale ilman ruotsalaistuottajien elektronista taustaa. Kappaleen taustalta löytyy jälleen euroviisukytkös, kun yksi tekijöistä on Hanna Pakarisen edustusviisun tekijä Martti Vuorinen.
“Hiding from the beat” on “Janien” ohella ainoa kappale, jonka tekemisessä Soma itse on ollut mukana. Räjähtäväksi kertosäe ei kuitenkaan oikein nouse lentoon ja taustakin menee liialliseksi sähköisillä laitteilla kikkailuksi. Albumin parhaat hetket “Making my heart beat”, “Silhouette” ja “Crash & Burn” ovat ruotsalaistuottaja Kim Wennerströmin kynästä. Mikä tahansa näistä olisi ollut sopivampi euroviisukarsintaan, kuin sinne lopulta valikoitunut “Strong”.
Levyä vaivaa kautta linjan tasapaksuus, jota Soman yksioikoinen tapa laulaa vain korostaa. Tiettyjen sanojen tietyllä tapaa lausuminen ja kireät ylä-äänet alkavat levyn loppupäässä jo kiristellä hermoja. Samalla huomio kiinnittyy myös elektroniseen tuotantoon, jonka sinänsä pitäisi olla juuri eikä melkein meikäläisen makuun, mutta se ei vain ole. Poikkeuksena linjasta on korostetun 1980-lukuhenkinen nimikkoraita “Drifter”, jonka autotunetettu mahtipontinen kuoro ja humanleaguemaisesti kalkattavat syntetisaattorit tempaavat mukaansa kätkien alleen puolivillaisen melodian.
“Drifterin” kappaleet paranevat loppua kohden ja raitajärjestys onkin sikäli hieman huonosti suunniteltu. Loppupään “Scream” olisi sekin sopinut euroviisukarsintaan simppelin kertosäkeensä ja napakan rytminsä ansiosta “Strongia” paremmin. Albumin päättää rauhallisempitempoinen “Never felt it really”, joka on saman säveltäjän (Alx Reuterskiöld) kynästä, kuin nimikkokappale “Drifter”. Mutta tässä vaiheessa kuulija on jo väsytetty. Levy on kokonaisuutena ehdottomasti heikompi, kuin osiensa summana. Mikä tahansa kappale massasta irrotettuna kiinnittäisi huomion positiivisella tavalla, mutta kymmenen somamanucharia peräjälkeen on liikaa.
Kappalelista:
1. Janie
2. Crazy ’bout the boy
3. Hiding from the beat
4. Making my heart beat
5. Strong
6. Drifter
7. Silhouette
8.Scream
9. Crash & burn
10. Never felt it really
