Viisukuppila

Tuo Walter Mitty oli kyllä ihan mielenkiintoinen tapaus. Alussa pelkäsin pitkästyväni, mutta sitten huomasinkin viihtyväni elokuvan parissa. Ehkä tosiaan ei pysynyt ihan paketti kasassa, mutta hyvä loppufiilis kuitenkin jäi.

The Wolf of Wall Street sen sijaan on paras elokuva, mitä olen pitkiin pitkiin aikoihin nähnyt! Nautin suunnattomasti! Eikä yhtään liian pitkä, vaikka jotkut niin väittävät Piti otteessaan alusta loppuun. Antaisin Leolle tästä viimeinkin ansaitsemansa Oscarin

Ruotsalainen "Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi" oli mainio ja täynnä hauskoja oivalluksia. Suosittelen!

^ Luen parhaillaan tuota kirjaa, pitääpä käydä katsastamassa miten sen hulvaton meno on siirretty leffaan. Tänään näin Walter Mittyn: kiva leffa ja juuri sopivaa sunnuntaikatsottavaa.

Vuoden parhaan elokuvan Oscarin saaneeseen 12 years a slaveen suhtaudun vähän ristiriitaisesti. Totta kai elokuvan oli tarkoituskin olla auteettinen ja kuvata mustien orjien oloja 1840-luvun Yhdysvalloissa karun totuuden mukaisesti, ja saada myös ihmisiä ymmärtämään, kuinka järjetöntä tuollainen rasismi aikoinaan oli, mutta jäi silti vähän ahdistamaan. Ei siis (ehkä) heikkohermoisille. Historiallinen ajoitus eli lavastus ja vaatetus olivat kyllä ihan onnistuneet. Erityisesti minua häiritsi erään n-alkuisen halventavan tummaihoisia kuvaavan sanan jatkuva käyttö suomenkielisissä teksteissä.

^Siis häiritsikö se vain tekstityksessä vai myös sanottuna? Mielestäni sanat on hyvä käsittää aina kontekstissaan, ja varsinkaan tuossa elokuvassa kyseisen sanan käytön ei voi ajatella halventavan nykyajan tummaihoisia.

Näin eilen ensimmäistä kertaa Leijonasydän - elokuvan, ja se oli jotakin hirvittävää. En pystynyt katsomaan sitä loppuun pitämättä taukoa välissä. Kamala elokuva

Lars von Trierin Nymph()maniac. Epäröin, jaksanko neljä tuntia. Ärsyttävyys väheni, päähenkilön kiinnostavuus kasvoi, ja väliajan jälkeen olin jo aivan koukussa. Lopun ironia oli Trierille tyypillistä, hihitytti kotimatkallakin. Odotetusti jotkut kriitikot puhisevat kiukusta, esim. Turun Sanomissa elokuva lytättiin täysin.

Pete kirjoitti:Woody Allenin uusin "Blue Jasmine" oli puolestaan mainio eikä vähiten upeitten roolisuoritusten ansiosta.

Ansaittu Oscar Cate Blanchettille. Pidän ohjaajan synkistä elokuvista, vaikka oli tässä hauskojakin hetkiä.

Colby kirjoitti:The Wolf of Wall Street sen sijaan on paras elokuva, mitä olen pitkiin pitkiin aikoihin nähnyt! Nautin suunnattomasti!

En nauti rikkaiden öykkäröinnistä, mutta Leonardo DiCaprio oli niin uskomaton, että kannatti kestää.

Katsoin hyviä arvosteluja saaneen elokuvan Gravity, mutta en pitänyt siitä. Näytti että koko juttu oli tehty ihan vain (sinänsä vaikuttavien) 3D-tehosteiden esittelyä varten. Henkilöt (kokonaista 2 kpl) olivat kumpikin rasittavia. Jonkun Sandra Bullockin esittämä naispäähenkilö oli koko ajan ihan hysteerinen, ähkyi ja puhisi ja läähätti kun oli vaarallisessa tilanteessa. Eihän sellaisia astronauteiksi lähetetä! Pitäähän niiden hallita hermonsa ja olla tietoisia siitä että hyvinkin saattavat reissulla delata. Mutta joo, kaipa ikänsä jenkkielffoja nähneistä normaali nainen käyttätyyy juuri tuolla tavalla, joten noin se kuuluu esittää.

Katselin eilen paljon muistoja tuovan Moulin Rougen. Rakastan sitä elokuvaa, vaikka se onkin hieman kliseinen ja kulunut.

The Grand Budapest Hotel
En oikein tiedä, mitä mieltä olen. Toisaalta elokuva oli suloinen, viehättävä, hauska ja koskettava. Toisaalta samasta syystä en rakastunut siihen. Makuuni liian varman päälle laskelmoitu aikuisten satu. Tykkäsin ja suosittelen, mutta ei elokuva mielestäni ole kaiken arvosteluissa saamansa hehkutuksen arvoinen. Hyvä se on ja varmasti katson joskus uudestaan, mutta ei mikään maailmankuvaa murtava mestariteos.

Katselin tällä viikolla hieman jäljessä 4 parhaan elokuvan Oscar-ehdokasta tältä vuodelta eli 12 Years a Slave, Dallas Buyers Club, Philomena ja The Wolf of Wall Street. Näistä neljästä 12 Years a Slave oli ehdottomasti parhain ja sai siis ansaitusti Oscarinsa. Rankka leffa, ei sovellu rentouttavan illan viettoon.
Dallas Buyers Club oli myös erinomainen ja näyttelijäpalkinnot tästä leffasta meni kyllä ehdottomasti oikeisiin osoitteisiin.
Philomena oli hauska elokuva kiitos Judi Denchin hahmon, mutta ei mielestäni ollut niin hyvä, että ansaitsi ehdokkuuden parhaaksi elokuvaksi.
The Wolf of Wall Street oli pitkä, mutta ei puuduttanut, koska leffassa tapahtui jatkuvasti nopealla syötöllä. Ja en olekaan kuullut kiroilua ja nähnyt niin paljon tissejä missään leffassa vähään aikaan

Ehdokkuuksia saaneista elokuvista olen aiemmin nähnyt tanskalaisen elokuvan Jahti (erittäin hyvä, harmi että hävisi), August: Osage County (Meryl Streep on loistava, muuten aika tylsä leffa) ja Blue Jasmine (erittäin hyvä).

Tarkoitus olisi vielä katso Her, American Hustle ja Suuri kauneus.

Nehaka kirjoitti:The Grand Budapest Hotel
En oikein tiedä, mitä mieltä olen. Toisaalta elokuva oli suloinen, viehättävä, hauska ja koskettava. Toisaalta samasta syystä en rakastunut siihen. Makuuni liian varman päälle laskelmoitu aikuisten satu. Tykkäsin ja suosittelen, mutta ei elokuva mielestäni ole kaiken arvosteluissa saamansa hehkutuksen arvoinen. Hyvä se on ja varmasti katson joskus uudestaan, mutta ei mikään maailmankuvaa murtava mestariteos.

Minäkin kävin katsomassa The Grand Budapest Hotelin ja aika samanlaiset fiilikset. Olihan elokuva upean visuaalinen, näyttelijät onnistuivat tyypitellyissä rooleissaan ja tarinakin eteni hyvin sisältäen hauskojakin hetkiä. Jokin kuitenkin puuttui, elokuva ei jäänyt muhimaan mieleen. Suosittelen lämpimästi elokuvaa, jos kaipaa hyvää hupaisaa katsottavaa.

Olen käynyt katsomassa vasta myös dokumenttielokuvan Näin unta elämästä. Se kertoo itsemurhan tehneiden ihmisten läheisistä ja itsemurhaa yrittäneistä ihmisistä. Aihe on todella tärkeä ja dokuemntissa päästiin näkemään itsemurhaa monelta kantilta. Elokuvaa on promottu lauseella "Kun puhutaan itsemurhasta, puhutaan itse asiassa elämästä, ei kuolemasta." ja odotin, että lopusta oltaisi koottu jollain tavoin elämänmyönteinen. Loppu ei kuitenkaan tarjonnut voimaannuttavia elementtejä, joita olisin raskaan dokumentin päätteeksi kaivannut.

The Grand Budapest Hotel oli tosiaan viihdyttävä, muttei noussut sen kummempiin sfääreihin.

Katsoin eilen Pirjo Honkasalon Betoniyön.
Se oli pysäyttävän kaunis kaikessa brutaalisuudessaan.
Näyttelijäsuoritukset ovat oikein onnistuneet ja elokuvan synkkä tunnelma säilyy alusta loppuun.

Bamse ja rosvokaupunki oli perinteisen hidas ja naiivi lastenelokuva. Mietin kyllä jonkin verran dubbaajavalintoja. Nykyään taitaa olla tapana olla korostamatta äänivalinnoilla hahmojen luonnetta. Tai liekö raha- ja aikakysymys...

Midnight Sun-filkkarit pyörivät kotipaikkakunnallani täyttä häkää. Tähän mennessä on tullut katsottua 4 elokuvaa.

The Quispe Girls oli järjettömän hidastempoinen ja rauhallinen, mutta myös hyvin murheellinen. Tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa oli mielenkiintoinen idea mutta jonka toteutus ehkä jäi vähän puolitiehen. Hidastempoisuudestaan huolimatta elokuva tuntui jäävän todella lyhyeen. En katsoisi uudestaan, mutta ei huono.

Hallåhallå, Maria Sidin tähdittämä Maria Blomin ohjaama komedia oli ihan huvittava ja lämminhenkinen. Hetkensä tällä elokuvalla oli, ja nauraakin sai, mutta mikään sidesplitter ei kyllä ollut. Sympaattinen elokuvakokemus ja hyvää vastapainoa Quispe Girlsin murheellisuudelle.

Night Moves oli loistava elokuvakokemus. Kello 1.15 yöllä oli vähän unihiekkaa silmissä, kun elokuvaan menin, mutta päätöstä en kadu. Mukaansatempaava, jännittävä ja tunteita ja ajatuksia herättävä. Loppui oudosti, mutta jätti katsojalle tilaa omille ajatuksille. Katsoisin uudelleen vaikka heti!

Clouds of Sils Maria oli kaksituntinen pläjäys, joka tuntui paljon pidemmältä - hyvällä tavalla. Joskus valitan, miten hyvät leffat päättyvät liian aikaisin, mutta Sils Maria ei näin tehnyt. Pituudestaan huolimatta pysyin jatkuvasti mukana ja tylsyys ei iskenyt. Täysin oikeutetusti Cannesin Kultainen palmu-ehdokkaana oli tämä elokuva. Todella hyvä draama, joka antoi vastauksia, mutta jätti myös suuria kysymyksiä. Tämä kannattaa katsoa, jos pitää rauhallistempoisesta, hyvinkirjoitetusta draamasta.

Tänään yritän päästä katsomaan Pawlikowskin My Summer of Love, jos vain saan lippuja. Vanhaan kunnon isoon telttaan olisi myös tarkoitus päästä - festareita kun ei ole, jos siellä ei katso ainuttakaan leffaa. Ei minulle ainakaan.

Balkan kirjoitti:Midnight Sun-filkkarit pyörivät kotipaikkakunnallani täyttä häkää. Tähän mennessä on tullut katsottua 4 elokuvaa.

The Quispe Girls oli järjettömän hidastempoinen ja rauhallinen, mutta myös hyvin murheellinen. Tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa oli mielenkiintoinen idea mutta jonka toteutus ehkä jäi vähän puolitiehen. Hidastempoisuudestaan huolimatta elokuva tuntui jäävän todella lyhyeen. En katsoisi uudestaan, mutta ei huono.

Vähän samat fiilikset tässä jäi. Tai no, ei se lyhyeksi jäänyt, mutta jokin todella puuttui. Kyllä se ihan katsottava oli.

Itsellä oli neljäs reissu paikan päälle ja tällä kertaa parhaimmiksi nousivat Mahamat-Saleh Harounin Our Father, Victor Sjöströmin livesäestetty mykkä Vuori-Ejvind ja hänen vaimonsa sekä luultavasti Bergmanin Mansikkapaikka. Gleb Panfilovin Pyydän puheenvuoroa ja Olivier Assayasin Jotain ilmassa pääsivät kanssa aika lähelle kärkeä. Muutenkin tykkäsin tän vuoden ohjelmistosta, sillä parinkymmenen leffan joukossa ei ollut kuin Panfilovin Tulessa ei voi kahlata -leffa, joka ei oikeastaan miellyttänyt liiemmin. Yleensä näitä on pari enemmän.

The_Sipi kirjoitti:

Balkan kirjoitti:Midnight Sun-filkkarit pyörivät kotipaikkakunnallani täyttä häkää. Tähän mennessä on tullut katsottua 4 elokuvaa.

The Quispe Girls oli järjettömän hidastempoinen ja rauhallinen, mutta myös hyvin murheellinen. Tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa oli mielenkiintoinen idea mutta jonka toteutus ehkä jäi vähän puolitiehen. Hidastempoisuudestaan huolimatta elokuva tuntui jäävän todella lyhyeen. En katsoisi uudestaan, mutta ei huono.

Vähän samat fiilikset tässä jäi. Tai no, ei se lyhyeksi jäänyt, mutta jokin todella puuttui. Kyllä se ihan katsottava oli.

Itsellä oli neljäs reissu paikan päälle ja tällä kertaa parhaimmiksi nousivat Mahamat-Saleh Harounin Our Father, Victor Sjöströmin livesäestetty mykkä Vuori-Ejvind ja hänen vaimonsa sekä luultavasti Bergmanin Mansikkapaikka. Gleb Panfilovin Pyydän puheenvuoroa ja Olivier Assayasin Jotain ilmassa pääsivät kanssa aika lähelle kärkeä. Muutenkin tykkäsin tän vuoden ohjelmistosta, sillä parinkymmenen leffan joukossa ei ollut kuin Panfilovin Tulessa ei voi kahlata -leffa, joka ei oikeastaan miellyttänyt liiemmin. Yleensä näitä on pari enemmän.

Oletpa monesti ollut Sodankylässä . Itsehän asun täällä, joten joka vuosi tulee oltua Hyvä että festarit vetää vuosi vuodelta tänne uudestaan, kyllä tykkään näistä kemuista, saa kotikylä vähän elämää. Tänä vuonna 10 leffaa tuli katsottua. Tässäpä lopuista mietteitä:

My Summer of Love oli nopeasti etenevä ja epätyypillinen rakkaustarina, jossa päähenkilön elämää varjosti isoveljen uskonnollisuus ja väkivaltaisuus. Tykkäsin elokuvassa siitä, miten tyttöjen seksuaalisuudesta ei tehty numeroa eikä sitä pohdittu sen suuremmin: rakkaus tuli ja meni, sukupuolella ei ollut väliä. Pawel Pawlikowski oli mukava mies

The Wonders nousi tänä vuonna festareiden ykköselokuvaksi minun kohdallani - ja monen muunkin, esitettiinhän sen 3 kertaa ja joka kerralla taisi olla tupa likimain täynnä. Elokuva oli kuvattu uskomattoman kauniisti, juoni oli mukaansatempaava ja ohjaaja Alice Rohrwacher oli uskomattoman hurmaava persoona. Italian kieli kuulosti niin kauniilta. Cannesin Grand Prix-voittaja, eikä syyttä.

Voice of Sokurov, dokumenttielokuva venäläisohjaaja Aleksandr Sokurovista, oli ihan mukiinmenevä. Aikaisemmin en ollut tästä miehestä kuullut, eikä elokuvastakaan paljon käteen jäänyt, mutta pidin miehen avoimesta kritiikistä ja mielipiteistä Venäjän hallitusta ja monia muita asioita kohtaan. Jos olisin tiennyt Sokurovin ennen elokuvaa, olisin varmasti innostunut enemmän.

Leijonasydän valvotti kello 4.15 alkaen, mutta oli aivan mahtava elokuva. Päähenkilö Tepon kasvu ja muutos sikaniskaisesta uusnatsista tummaihoisen pojan isähahmoksi oli loistavasti etenevä ja kuvattu, ja Tepon veljessä Harrissakin näkyi "ihmismäisiä" piirteitä synkästä lopustaan huolimatta. Peter Franzen esitti jälleen "pahaa poikaa", mutta siinä hän onkin älyttömän hyvä. Karukoski tekee hyviä elokuvia, eikä Leijonasydän ollut säännölle poikkeus.

Suzanne, ranskalaisen Katell Quilleveren ohjaus, oli erittäin onnistunut. Vaikka elokuva keskittyikin Suzanne-hahmon elämään syvästi, eivät sivuhenkilöt jääneet "liian sivulle", vaan heistäkin oppi paljon. Elokuvassa oli suuriakin aikahyppyjä, jotka aluksi hämmensivät, mutta pian tarinasta sai taas otettua kiinni.

Ulvilan murhamysteeri, dokumentti Auer-keissistä, oli viimeinen katsomani elokuva näillä kekkereillä. Pekka Lehdon aikaisemmista ohjauksista minulla ei omaa kokemusta ennen ollut, mutta isäni käveli pois Kalervo Palsa-dokkarista viime vuonna 7 minuutin jälkeen. Silti, jokin osa minussa on aina ollut kiinnostunut Ulvilan surmasta, joten sosiaalipornon pelot karistettuani pois menin tämän katsomaan. Ei se ollutkaan niin paha! Mielenkiintoisesti oli kuvattu sekä puolustusta että syyttäjiä, virkamiehiä, jotka kaikki niin kovasti halusivat olla oikeassa. Dokumentista oli kuitenkin helposti saatu puolueeton. Järkyttävää materiaaliakin oli, mutta sitä ei käytetty mauttomasti. Ei lainkaan niin huono, kuin pelkäsin.

Voi änkeröinen. Muutoksii oli todella huono elokuva. Ajatus ja sanoma olivat hyviä, mutta toteutus oli todella ontuva, varsinkin mitätön loppu.

Pahatar oli huikean hyvä! Yllätyin suuresti. Harvoin annan viittä tähteä, mutta tälle ehdottomasti!

Linna Italiassa oli melkoista häröilyä ilman selkeää punaista lankaa. Näyttelijät olivat kyllä hyviä. Kaksi tähteä.

Kävin eilen katsomassa Jämsän Kinottaressa Oncen ohjaajan John Carneyn uuden ohjauksen Uusia alkuja. Hyvän tuulen musiikkielokuva, joka meikäläisen listoilla nousee Oncea paremmaksi. Pääpari Keira Knightley ja Mark Ruffalo) oli kiinnostava, vaikka alusta asti oli melko selvä, millaiseksi heidän suhteensa kehittyy, mutta sillähän ei ollut mitää väliä, kun pääpaino oli musiikissa ja musiikin tekemisessä ja nämä oli toteutettu hienosti. Pääosin Gregg Alexanderin käsialaa olevat kappaleet olivat katkeriakin sävyjä sisältäessä pääosin positiivishenkistä, joten niitä oli kiva kuunnella. Juuri sellainen leffa, johon voi mennä vain, ottaa hyvän asennon tuolissa ja antaa leffan viedä mennessään.

Ainut asia, mikä jäi vähän harmittamaan, oli se, että olin ainoana 250 henkeä vetävässä salissa. Finnkinossa "yksityisnäytösten" osuminen kohdalle on pop, mutta tuollaisissa pikkuteattereissa sitä väkeä toivoisi olevan enemmänkin, ottaen huomioon kuinka ahtaalla monet niistä taloudellisesti on. Tietenkin voi olla, että kun taas viikkojen tauon jälkeen on kunnolla lämmintä (Jämsässäkin hellerajan tuntumassa oltiin), niin ihmiset eivät jaksa lähteä leffaan, minkä vuoksi osuin itse paikalle "huonoon aikaan", mutta onko näin, en sitten tiedä. Toivottavasti oli tosiaan vain poikkeus.

Kirjavaras oli neljän tähden leffa, mutta joiltakin osin teennäinen. Harmi, ettei elokuvassa puhuttu saksaa, mikä vähensi autenttisuuden tuntua. Ihmettelen, miksi haluan aina nähdä elokuvia juutalaisten piilottelusta, kun ahdistun siitä joka kerta.

^Kappas, niitä harvoja elokuvia, jotka minäkin olen nähnyt ihan leffateatterissa, kun muuan tuttava halusi sen nähdä (itse en olisi mennyt). Joiltakin osin teennäinen, joo - etenkin kaikkitietävän kertojan osin.

Katsoin eilen elokuvan The Normal Heart, joka kertoo AIDS-epidemian ensimmäisistä vuosista New Yorkissa. Päähenkilö on kirjailija Ned Weeks, josta tulee nopeasti ensimmäisiä AIDS-aktivisteja taudin iskiessä useaan hänen tuttavaansa. Elokuva seuraa kamppailua lisätä tietosuutta taudista homomiesten kuollessa kovaa vauhtia ilman, että valtaväestö tai valtio tunnustaa koko ongelmaa. Elokuvassa on mukana monia vakuuttavia ja tunnettuja näyttelijöitä, kuten Julia Roberts ja Jim Parsons ja se perustuu Larry Kramerin omaelämänkerralliseen näytelmään. AIDSin leviäminen 80-luvulla on todella mielenkiintoinen ja erittäin pelottava aihe. The Normal Heart toi teemaa esille niin hallinnollisessa kuin henkilökohtaisessa mielessä ja oli erittäin koskettava. Tuli itkettyä. Suosittelen elokuvaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Ja pääosassa upea Mark Ruffalo. On kyllä vaikuttava elokuva, minäkin suosittelen.

En olisi itse mennyt katsomaan Apinoiden planeetan vallankumousta, mutta seuralaiseni halusi sen nähdä. Oli ihan puhutteleva. (Alkuperäistä Apinoiden planeettaa en ole nähnyt.)

Kannatti käydä katsomassa Guardians of the galaxy. Antaisin jopa neljä ja puoli tähteä. Suurelta osin tyypillinen toimintaelokuva, mutta sopivalla tavalla utopistisen satumaailmallinen. Kahdeksankymmentäluvun musiikki toimi. Menen ehdottomasti katsomaan jatko-osat.

Rakkautta ja Anarkiaa 2014 -trailerissa on löydetty vielä yksi näkökulma tuttuun aiheeseen.

Katson taas muutaman, jos voin. 2013 jäivät mieleen mm. The Act of Killing, dokumentti Indonesian rehvakoista ex-pyöveleistä, ja Traffic Department (Drogówka), ironinen trilleri puolalaisten liikennepoliisien korruptiosta.

Ostettiin ja katsottiin Rush. Kertoo Niki Laudasta ja James Huntista, jotka ajoi formula ykkösiä 70-luvulla. Hyvät näyttelijät, superkuumat naiset (Dormer ja Wilde). Kiehtova tarina. Vähän sekavasti rakennettu kerronta ja leikkaus.

En tajua mikä näissä F1-leffoissa mua kiehtoo ihan hulluna. Oon lapsena joskus katsellut formuloita, mutta en oo koskaan pitänyt niistä. Kuitenkin tämä ja jokin aika sitten näkemäni dokumenttielokuva Ayrton Sennasta ovat imaisseet niin täydellisesti mukaansa. Rushia katsoessakin pidätin monta kertaa hengitystä, kun ajettiin kilpaa sadekelissä ja tavallaan koko ajan tiesi, että kohta sattuu. En muista milloin viimeksi oisin elänyt niin vahvasti leffan mukana. Etenkin näistä kahdesta tuo Senna-dokumentti oli ihan huikean pysäyttävä, tietysti siinäkin mielessä että sijoittuu lähemmäs nykyaikaa.

Muita lähiaikojen leffakokemuksia (ihan teatterissa) ovat olleet Expendables 3 ja Guardians of the galaxy, jotka ei kyllä kumpikaan pääse ostoslistalle ihan heti.