Viisukuppila

Hanhis kirjoitti: ↑13 Tammi 2020, 02:37 Siinä oli kaikki enemmän tai vähemmän pielessä. Pari hassua vitsiä ei vain riitä.

Pari hassua?! Salli mun nauraa tälle "sun vitsillesi".

// Rehellisestikin sanottuna kuulin vasta eilen, että leffa on saanut negatiivisempiakin arvosteluja kuulemma paljon. Itse oli kyllä tullut vastaan vain ne uutiset, että salit ovat olleet monesti loppuunmyytyjä.

Hanhis kirjoitti: ↑13 Tammi 2020, 02:37 Avatar on saamassa peräti neljä jatko-osaa 2020-luvun aikana. Mielenkiinnolla odotan. Ensimmäisen ensi-ilta on jutusta poiketen vasta vuonna 2021.

Saapas nähdä miten mahtaa käydä noiden jatko-osien kanssa. Markkinat on kyllästetty tietokoneanimaatioilla, 3D-buumi taitaa olla jo menossa ohi ja Cameronin edellisestä elokuvasta on siis se 10 vuotta. Vieläkö jaksaa yleisö kiinnostua, varsinkaan kun se ensimmäinen Avatar ei ollut tarinana kovinkaan kummoinen. Mutta Cameron on box office kingi, joten eiköhän hän jotain taio hatustaan. Itseäni kiinnostaisi enemmän hänen vanhan elokuvansa The Abyssin (1989) julkaisu bluraynä, jota on saanut odotella vuosikausia. Ekan Terminatorin ohella hänen mielenkiintoisin elokuvansa.

Serduchka kirjoitti: ↑12 Tammi 2020, 20:53

Elvis kirjoitti: ↑12 Tammi 2020, 20:35 minusta oli erityisen hienoa nähdä Saara Pakkasvirtaa pitkästä aikaa, uskaliaassa roolissaan.

Mä en edes tuntenut/muistanut koko näyttelijää. Mistä hän on tunnettu?

Onhan hän ollut lukuisissa elokuvissa ja sarjoissa. Mutta itse parhaiten muistan hänet Salkkareiden Elsana.

^ Ai Saara näytteli Elsa Toiviota Salkkareissa?! Oli kyllä paljon parempi hahmo tämä Teräsleidien Sylvi.

Oscar-ehdokkuudet julkistettiin... ainoa teatterissa katsomani leffa viime vuonna, Joker, sai 11 ehdokkuutta. Tarantinon Once upon a time... in Hollywood kiinnosti, mutta jäi blurayltä katsottavaksi, sai 10 ehdokkuutta. Martin Scorsesen The Irishman ei kiinnosta, en siedä hänen gangsterileffojaan, sai niinikään 10 ehdokkuutta. Oliko muita isoja ehdokkaita vai käydäänkö kisa noiden kolmen välillä? Ai jaa, Sam Mendesin 1917 näyttää saaneen kans 10 ehdokkuutta. Olen enemmän kiinnostunut WW2-leffoista, eikä jutut siitä, miten elokuva on kuvattu näennäisesti yhtenä ottona jaksa innostaa. Kuulostaa tekniseltä kikkailulta.

Hanhis kirjoitti: ↑13 Tammi 2020, 02:37 Tänään kävin katsomassa Avatarin Kino Reginassa. En ollut aiemmin sitä nähnyt, joten nyt tartuin tilaisuuteen. Hämmentävää miten kymmenen vuotta vanha elokuva voi olla tekniseltä toteutukseltaan niin tuoreen oloinen. Vaikutuin. Paljon muuta hyvää siinä ei sitten ollutkaan, mutta kyllä se kannatti käydä kokemassa valkokankaan kautta.

Krääh minun piti kanssa mennä katsomaan Avatar eilen Reginaan ja en ole myöskään koskaan nähnyt sitä. Mutta harmillisesti unohdin tuon eilen Terminator 2 tuli sentään käytyä katsomassa lokakuussa. Olihan se hieno nähdä ensimmäistä kertaa valkokankaalta, vaikka olin nähnyt sen jo varmaan kymmenen kertaa videolta. Regina mainosti, että se esitetään harvinaisena 70mm kopiona mutta en ainakaan itse osaa varmuudella sanoa, että oliko kuvanlaatu tavallista parempi.

^ Siihen aikaan kun 70-millisiä kopioita esitettiin Helsingin Bristolissa, niin omien havaintojeni mukaan 70-millisen erotti tavallisesta 35-millisestä tekstityksen pienemmästä koosta...

Olen tässä muistaakseni viime vuoden lopulta katsonut Yle Areenasta kovasti vanhoja mustavalkoelokuvia. Olen suurimmaksi osaksi tykännyt näkemästäni ja suomalaiset mustavalkoelokuvat ovat jotenkin niin mielenkiintoisia, jos ne pystytään luomaan tarpeeksi höpsön juonen ympärille.

hra47 kirjoitti: ↑12 Tammi 2020, 01:10 Ei CGI-mekastusta.

Mitä on CGI-mekastus?

^ Tietokoneanimaation/grafiikoiden (Computer Generated Imagery) avulla luotuja toiminta/kohellus/tappelukohtauksia, jotka tyypillisesti ovat erittäin keinotekoisen ja falskin oloisia (koska samanlaisia kohtauksia on mahdoton kuvata livenä oikeine stuntteineen, jne). Vaikka tossa wikin artikkelissa puhutaankin fotorealismista ja että "eräänä tavoitteena fyysinen realismi tai aidonkaltainen liike", niin siinä jätetään huomioimatta että CGI on väline jota on hyvin helppo käyttää väärin. Onnistuneitakin esimerkkejä on olemassa, kuten David Fincherin Zodiac, Stallonen John Rambo tai Robert Zemeckisin Contact tai Forrest Gump. Minulle "CGI-mekastus" on yksi isoimmista syistä, miksi elokuvissakäyntini on vähentynyt alle kertaan vuodessa. En jaksa ottaa riskiä ja maksaa leffalipusta jos elokuva tuntuu siltä, että sen katsomisen haluaa keskeyttää kolmen minuutin jälkeen ja kävellä ulos teatterista. CGI:n käyttö on karannut käsistä. Osaavissa käsissä se on toki erinomainen väline kunhan sen käyttö on tarinankerronnalle alisteista, eikä elokuvan pääsisältö...

https://fi.wikipedia.org/wiki/CGI_(grafiikka)

Scifin ja toiminnan ystävä olen minäkin ollut, mutta joko olen tullut vanhaksi tai sit elokuville on tapahtunut jotain (tai sekä-että) kun ei kiinnosta tai iske enää. Reilun kymmenen vuoden takainen John Rambo on pysynyt kyllä kestokatselussa, joten poikkeuksiakin on... toi oli kyllä niin silmittömän väkivaltainen ja brutaali, ettei sellaisia putkahda tuotantokoneiston ja itsesensuurin lävitse kuin aniharvoin. Tuoreemmasta scifistä Passengers oli yllättävänkin hyvä (enhän minä sitäkään teatteriin asti vaivautunut katsomaan kun traileri oli niin kliseinen ja antoi väärän kuvan tarinan sävystä).

Frozen II oli hieno. Disney osaa nämä leffamusat tehdä. Sain jopa kylmiä väreitä erään kohtauksen aikana. Taitaa pestä ykkösen niukasti.

Mä en ole vieläkään nähnyt kumpaakaan Frozen-leffaa.

Teräsleidit oli eilen tosi hurmaava kokemus.

Tuli katottua leffa Suicide Room (Sala Samobójców), joka on puolalainen (!) kertomus poikarakkaudesta, koulukiusaamisesta, eristäytymisestä ja mielenterveysongelmista. Leffa oli hyvä mutta ei todellakaan mitään kevyttä katsottavaa. Ylellähän oli äskettäin se maino Logged In-sarja viidestä syrjäytyneestä suomalaisesta nuoresta ja tässä sivuttiin aika lailla samaa teemaa.

Leffa herätti paljon ajatuksia ja jos joku muu kiinnostuu tämän katsomaan tai on nähnyt, ois mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia vaikka täällä tai yksityisviestein.

Jufo81 kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 22:14

CMBYN jälkeen oon kattonu nämä saman aihepiirin leffat:


Love, Simon (Minä, Simon) (2018)
God's own country (2017)

Noista voin suositella kaikkia paitsi Love, Simon joka oli yhden tähden roskaa. God's own country oli jopa yhtä hyvä kuin CMBYN. Seuraavaksi katselulistalla on:

And Then We Danced (2019)
Moonlight (2016)

Kirjottelen varmaan lyhyet leffa-arvostelut noista kaikista Elokuvat-puolelle kun oon nuo katsonu.

Love, Simon on oikein mallikas hyvän mielen jenkkiteinileffa. Jos elokuvalta odottaa realistin draaman tuntua, saattaa pettyä. Elokuvan ansioksi voi nostaa myös homoseksuaalisuuden normalisoinnin, josta päästäänkin God's Own Countryyn. Siinä on keskiössä rakkauden pelko eikä "koska olen homoseksuaali, minua pelottaa rakastaa"-tyyppinen kuvio, joka ymmärrettävästi toistuu monissa vähemmistöleffoissa. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä elokuvia seksuaalivähemmistöissä, joissa heidän suuntautuminen ei ole se juttu. (Olen aikoinani kirjoittanut God's Ownista leffatykkiin, mutta arvosteluni laadusta en enää mene takuuseen. )

And Then We Dancedin kävin katsomassa viime vuonna, kun se pyöri elokuvissa. Mikään 5/5-kokemus se ei itselleni ollut. Elokuvan kulttuurinen konteksti on mielenkiintoinen, mutta käsikirjoitus tuntui geneeriseltä ja eteni tuttuja latuja. Tarina ei siis onnistunut luikertelemaan tunteisiini, mutta visuaalisesta puolesta löytyi nautiskeltavaa.

Ja vielä toi Moonlight. Kun kävin katsomassa sen, en tiennyt, että tarina käsittelee seksuaalivähemmistöjä, ja ei tainut tietää lähelläni istuva seniorkaksikokaan, jotka lähtivät elokuvasalista jupisten pois erään intiimin kohtauksen aikana. Ite ihan tykkäsin elokuvasta. Päälimmäisenä mieleen on jäänyt elokuvan visuaalinen puoli ja hyvää kitkaa keräävä lopetus. Oisin kuitenkin mielläni jättänyt parhaan elokuvan -oscarin La La Landin haltuun.

Jos joku elokuva näistä pitäisi valita, kamppailu käytäisiin God's Ownin ja Call Me By Your Namenin välillä.

CMBYN:n visuaalinen anti on todella kaunista. Kuvauslokationa toimiva kesän lämmössä uiva Italian lande saa itkemään kesän perään. Elokuvan tunnelmaan haluaisi sukeltaa. Käsikirjoitus on toteutettu liikuttavasti, mutta elokuvan asetelma herättää myös moraalisia kysymyksiä. Tarina ei ole vain ihanan koskettava, vaan Elion ja Oliverin suhde on ilmeisen epätasa-arvoinen ja sitä varjostaa tietty hyväksikäytön fiilis. Oliverin hahmon sisäistä kamppailua ei ohiteta elokuvan kerronnassa, mutta elokuvan loputtua jää semisti sellainen olo, että aikuisen miehen on ihan ok alkaa seksisuhteeseen alaikäisen pojan kanssa. Se puoli elokuvasta usein sumenee hehkutuksen alle. Tuskin niin olisi, jos elokuva käsittelisi nuoren tytön ja aikuisen miehen välistä suhdetta Toki kyse on fiktiosta, jossa voi (ja pitää) testata moraalin rajoja, mutta CMBYN jättää jossain määrin moraalitutkani ikävällä tavalla punaisen puolelle. Joten...

elokuvallisena kokonaisuutena Call Me By Your Name ohittaa God's Ownin maatilaromantiikan, mutta God's Ownin puhtaan koskettavan rakkaustarinan vuoksi ottaisin sen mukaan autiolle saarelle.

Eiköhän tulevaisuudessa tule lisääkin rakkauselokuvia, joissa keskiössä on miehiä, ja toivottavasti nimenomaan miehiä: ois kiva nähdä Holywoodin volyymilla toteutettu homostoori, jossa pääosassa olisi +40v miehiä. Tai vaikka +50 tai +60 tai...

Hanhis kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 23:47 Love, Simon on oikein mallikas hyvän mielen jenkkiteinileffa. Jos elokuvalta odottaa realistin draaman tuntua, saattaa pettyä. Elokuvan ansioksi voi nostaa myös homoseksuaalisuuden normalisoinnin, josta päästäänkin

Onko jenkkiteinileffat aina noin kaavamaisia? On vaikea suhtautua päähenkilön kipuiluihin (jotka hän kyllä ilmeillään kuvasi hyvin), kun seuraavassa kohtauksessa on koulun rehtori, joka on suoraan kuin jostain sarjakuvasta tai pilapiirroksesta revitty karikatyyri. En kestänyt jatkuvaa tyylirikkoa kevyen ja vakavan välillä. Ja siis voiko olla kliseisempää loppua kuin että päähenkilö on lopussa maailmanpyörässä johon se "salarakas" lopulta tulee. Arvuuttelu siitä, kuka on se "blue" oli myös puuduttavaa. Ja kun oli nähnyt CMBYN:ssä isän puheen niin Simonin puhe äidin kanssa tuntui väkinäiseltä ja tunteettomalta vaikka sen piti olla se leffan herkkä hetki. Kyllä se yhden tähden leffa on, tai no niistä parista vakavasta hetkestä jolloin päähenkilö tuntui miettivän jotain, voi ehkä antaa puoli tähteä lisää.

Hanhis kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 23:47 God's Own Countryyn. Siinä on keskiössä rakkauden pelko eikä "koska olen homoseksuaali, minua pelottaa rakastaa"-tyyppinen kuvio, joka ymmärrettävästi toistuu monissa vähemmistöleffoissa. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä elokuvia seksuaalivähemmistöissä, joissa heidän suuntautuminen ei ole se juttu. (Olen aikoinani kirjoittanut God's Ownista leffatykkiin, mutta arvosteluni laadusta en enää mene takuuseen. )

Hyvä arvostelu! Joo minusta on kanssa ollut ilahduttavaa, että näissä leffoissa ei ole enää se väsynyt asetelma "Me vastaan muu vihamielinen maailma" vaan ongelmat tulevat muualta, lähinnä omasta itsestä. Kun en oo ikinä itse juuri kokenut kipuiluja tuon "itsensä hyväksyminen, ulkomaailman paineet" -tematiikan kanssa niin mua kans puhuttelee enemmän leffat joissa se ei ole se tärkein juttu. Sekä tästä leffasta että CMBYN:stä puuttuu se antagonisti joka näihin leffoihin yleensä kaavamaisesti tungetaan ja ne on upeita just sen takia.

Hanhis kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 23:47 And Then We Dancedin kävin katsomassa viime vuonna, kun se pyöri elokuvissa. Mikään 5/5-kokemus se ei itselleni ollut. Elokuvan kulttuurinen konteksti on mielenkiintoinen, mutta käsikirjoitus tuntui geneeriseltä ja eteni tuttuja latuja. Tarina ei siis onnistunut luikertelemaan tunteisiini, mutta visuaalisesta puolesta löytyi nautiskeltavaa.

Joo tämän ja Moonlightin katson lähipäivinä

Hanhis kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 23:47 Jos joku elokuva näistä pitäisi valita, kamppailu käytäisiin God's Ownin ja Call Me By Your Namenin välillä.

Joo tähän asti nähdyistä itsellä ihan samat fiilikset.

Hanhis kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 23:47 CMBYN:n visuaalinen anti on todella kaunista. Kuvauslokationa toimiva kesän lämmössä uiva Italian lande saa itkemään kesän perään. Elokuvan tunnelmaan haluaisi sukeltaa. Käsikirjoitus on toteutettu liikuttavasti, mutta elokuvan asetelma herättää myös moraalisia kysymyksiä. Tarina ei ole vain ihanan koskettava, vaan Elion ja Oliverin suhde on ilmeisen epätasaarvoinen ja sitä varjostaa tietty hyväksikäytön fiilis. Oliverin hahmon sisäistä kamppailua ei ohiteta elokuvan kerronnassa, mutta elokuvan loputtua jää semisti sellainen olo, että aikuisen miehen on ihan ok alkaa seksisuhteeseen alaikäisen pojan kanssa. Se puoli elokuvasta usein sumenee hehkutuksen alle. Tuskin niin olisi, jos elokuva käsittelisi nuoren tytön ja aikuisen miehen välistä suhdetta Toki kyse on fiktiosta, jossa voi (ja pitää) testata moraalin rajoja, mutta CMBYN jättää jossain määrin moraalitutkani ikävällä tavalla punaisen puolelle. Joten...

Tähän viittasinkin tuolla alkuperäisessä ketjussa, että englanninkielisissä keskusteluissa jotkut ovat luonnehtineet suhdetta sanalla skeevy.

Mä en näe mitään moraalista ongelmaa, koska Elio on laillisen ikäinen (Italiassa suojaikäraja on kai niinkin alhainen kuin 14v) ja itsekin oon ollut nuorempana osapuolena samanlaisessa suhteessa enkä kokenut sitä epätasa-arvoiseksi. Oliverin näkökulma kaikkeen jää tosiaan vähän pimentoon mutta hän kyllä estelee/välttelee/torppaa Elion iskuyrityksiä aika pitkään, on huolestunut hänen hyvinvoinnistaan jne. eli en näe minkäänlaista hyväksikäyttötaipumusta hänen puoleltaan. Ja kirjassa ikäero oli vain 7 v vaikka leffassa se näyttääkin suuremmalta. 24-vuotias ei ole vielä niin kaukana ajallisesti teini-ikäisyyden huumasta ettei voisi sukeltaa siihen täysillä takaisin uudelleen miltä se heillä siinä lopun Bergamon reissulla näytti. Ja luin toisaalta huolella kirjoitettua analyysia, jossa väitettiin, että Oliver oikeastaan kärsi enemmän ja hänen sydämensä särkyi pahemmin. Elokuvan lopussahan Eliolla oli maailma täysin avoinna ja rakastavat/kannustavat vanhemmat siinä missä Oliverilla ei ollut juuri mahdollisuuksia tehdä valintoja. Veljeni kirjoitti kirja-arvostelun jatko-osasta Etsi Minut ja lainasin sen tuossa juuri häneltä. Tässä kirjassa kai palataan näihin kysymyksiin Oliverin näkövinkkelistä.

Summa summarum: Itse näin suhteen kahden nuoren aikuisen välisenä ja ensisijaisesti romanttisena suhteena eikä seksisuhteena. Elio, vaikka elokuvassa poikamaisen oloinen, oli kuitenkin henkisesti itseään kypsempi.

Hanhis kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 23:47 elokuvallisena kokonaisuutena Call Me By Your Name ohittaa God's Ownin maatilaromantiikan, mutta God's Ownin puhtaan koskettavan rakkaustarinan vuoksi ottaisin sen mukaan autiolle saarelle.

Joo siis tuo God's Own countryn ankeus ja kurjuus oli kyllä tosi hyvä kontrasti CMBYN:n sadunomaiselle miljöölle, luksukselle ja upeille väreille. Ehkä se mikä edellisestä jäi käteen olikin juuri se että rakkauden kokemiseen ei tarvita ympärille huikeita miljöitä.

Hanhis kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 23:47 Eiköhän tulevaisuudessa tule lisääkin rakkauselokuvia, joissa keskiössä on miehiä, ja toivottavasti nimenomaan miehiä: ois kiva nähdä Holywoodin volyymilla toteutettu homostoori, jossa pääosassa olisi +40v miehiä. Tai vaikka +50 tai +60 tai...

Joo ihan kaikenikäisistä on kiva nähdä rakkaustarinoita. Toki CMBYN sai kaipaamaan nuoruutta ja sitä huumaa kun kokee niitä tunteita ekan kerran mutta olisi voimaannuttavaa nähdä tunteisiin vaikuttava rakkaustarina jossa ollaan kypsempiä ettei tarvitsisi niin paljon aina haikailla sen nuoruuden perään. Jos et ole nähnyt tuota Freier Fallia niin siinä päähenkilöt tais olla jotain 35v pintaan eli ei ihan teinejä enää ja siinä oli sellaista oikein kunnon äijämeininkiä karpaasien välillä. eikä mitään neiteilyä

Jufo81 kirjoitti: ↑09 Huhti 2020, 00:35 Ja kirjassa ikäero oli vain 7 v vaikka leffassa se näyttääkin suuremmalta. 24-vuotias ei ole vielä niin kaukana ajallisesti teini-ikäisyyden huumasta ettei voisi sukeltaa siihen täysillä takaisin uudelleen miltä se heillä siinä lopun Bergamon reissulla näytti. Ja luin toisaalta huolella kirjoitettua analyysia, jossa väitettiin, että Oliver oikeastaan kärsi enemmän ja hänen sydämensä särkyi pahemmin. Elokuvan lopussahan Eliolla oli maailma täysin avoinna ja rakastavat/kannustavat vanhemmat siinä missä Oliverilla ei ollut juuri mahdollisuuksia tehdä valintoja. Veljeni kirjoitti kirja-arvostelun jatko-osasta Etsi Minut ja lainasin sen tuossa juuri häneltä. Tässä kirjassa kai palataan näihin kysymyksiin Oliverin näkövinkkelistä.

Summa summarum: Itse näin suhteen kahden nuoren aikuisen välisenä ja ensisijaisesti romanttisena suhteena eikä seksisuhteena. Elio, vaikka elokuvassa poikamaisen oloinen, oli kuitenkin henkisesti itseään kypsempi.

Kuten sanoit, elokuvassa ikäero tuntuu näyttelijävalintojen takia suuremmalta, mitä se käsikirjoituksessa on. Elokuvassa ei tapahdu rikosta, mutta lähtökohtaisesti mun mielestä aikuisen ei pitäisi olla romanttisessa suhteessa alle kakskymppisen kanssa, näin kärjistetysti. Varmasti on tsiljoona tapausta, jossa 16-vuotias seurustelee kolmikymppisen kanssa ja kaikki sujuu täydellisesti, mutta uskallan väittää, että todennäköisempää on, että tilanne on rumassa valossa aikuisemman puolella.

Itselleni elokuvaa katsoessa tulee tunne, että Oliver tiedostaa, ettei pysty antamaan Eliolle kesäromanssia vakavempaa suhdetta, mutta Eliolla on jonkilainen toive jostain muusta. Tämä lähtöasetelma tekee Oliverista vähän ikävän tyypin, vaikka tunteita on pelissä molemmilla. Subjektiivisella tasolla en haluaisi käyttäytyä samalla tavoin kuin Oliver, ja toivoisin, ettei kukaan muukaan niin käyttäyisi. Jostain kulmasta sellaisen käytöksen voi nähdä toisen nuoruutta (ja naiviutta) väärällä tavalla (, mutta ehkä tahattomasti?) hyödyntävänä.

Kirjassa Elion "maailma on avoinna"-fiilis tulee voimakkaammin esille, ja matka Bergamoon on hänelle ihastumisen täyteisen yhteisolon lisäksi myös ensimmäinen askel aikuisten maailmaan ja kulttuurielämän pyörteisiin - pilkahdus vapaudesta, mitä hän ei ole vielä kokenut. Tämä puoli jää kuitenkin elokuvassa pitkälti katsojan tulkinnan vastuulle. Ja jos oikein muistan, kirjan loppussa (, joka on täysin erilainen kuin elokuvassa) Oliverin onneton elämä tulee selvemmin ilmi. Elokuvassa tästä ei kuitenkaan (muistaakseni) ole viitteitä, vaan voidaan ajatella, että Oliverin avioelmä on mukavaa ja rakkauden täytteistä.

17-vuotias ei ole silmissäni aikuinen, vaikka olisi henkisesti kypsä (ja Elion käytös ei elokuvassa kovin kypsältä edes vaikuttanut, esim. suhteessa tyttöystävään ). Siksi näen elokuvan nuoren ja aikuisen välisenä rakkaustarinana (vai oisko parempi sanoa ihastumistarinana...).

EDIT: Selkeytetty sekavaa tekstiä

^ Joo ihan samaa mieltä suurelta osin. Kirjassa olikin hienosti kuvattu se Rooman matka, jossa Elio tutustui kulttuuripiireihin ja koki vahvasti kaupungin ja yöelämän sykkeen ja jokainen kohtaaminen oli sykähdyttävä ja jokainen vastaantulija mielenkiintoinen.
Elokuvassa tätä oli muutettu Elion ja Oliverin välisen läheisyyden ja hulluttelun suuntaan mikä kyllä toimi hyvin sekin.

Tuosta suhteesta voisin muuten olla samaa mieltä, mutta kun se tosiaan ei jäänyt kesäromanssiksi vaan jäi vaivaamaan molempia vuosikausiksi (tämä siis kirjan perusteella). Kyse oli koko elämän suurimmasta rakkaudesta ja sen verran olen romantikko että noin suuri rakkaus ylittää ulkomaailman asettamat rajoitteet esim. iän suhteen.

Kirjassa tulee vielä selvemmin esiin että E. ja O. olivat sielunkumppaneita ja Elio jopa koki oman identiteettisensä sulautuvan osaksi Oliveria, mistä tuli se toisen kutsuminen omalla nimellä. Jos rakkaus menee noin deepille tasolle niin siinä ei enää ikäeroilla ja muilla seikoilla ole merkitystä. Sulla on tähän kriittisempi ja ehkä realistisempi näkökulma mutta rakastuminenhan on oikeastaan tietynlainen mielenhäiriö ja "hinnoitteluvirhe" niin silloin ei voi olettaa ihmisen toimivan rationaalisesti.

Jatkan tänne LBGT-teemaisten elokuva-arvostelujen kirjoittamista.

Aiemmat arvostelut / kommentoinnit:

Suicide Room (Sala samobójców, Puola, 2011): ****
https://www.imdb.com/title/tt1808454/
Trailer: https://www.youtube.com/watch?v=WRzu5SYDTKw

Call Me By Your Name (Italia, Ranska, 2017): *****
https://www.imdb.com/title/tt5726616/
Trailer: https://www.youtube.com/watch?v=Z9AYPxH5NTM

God's Own Country (UK, 2017): ****
https://www.imdb.com/title/tt5635086/
Trailer: https://www.youtube.com/watch?v=q1YAhyU6-tA

Love, Simon (USA, 2018): **
https://www.imdb.com/title/tt5164432/
Trailer: https://www.youtube.com/watch?v=E0cbWdlQg_8

Seuraavaksi vuorossa:

WEEKEND (UK, 2011) ****
https://www.imdb.com/title/tt1714210/



Weekend kertoo elämänmakuisen kuvauksen kahden Nottinghamilaisen kolmekymppisen miehen yöllisestä kohtaamisesta ja sitä seuraavasta viikonlopusta. Alunperin "yhden yön panot" syvenevätkin tunteiden syventymiseksi ja elokuva kuvaa tätä kauniisti ja kypsästi. Mitä kaikkea yhden viikonlopun aikana voikaan tapahtua ja millaiset jäljet se voi jättää?

Elokuva pohjautuu hyvin vahvasti dialogiin ja suosittelenkin sitä hieman kypsemään makuun. Kohderyhmänä 25+ vuotiaat. Elokuva ei kouraise yhtä syvältä kuin CMBYN mutta kouraisee kuitenkin, varsinkin jos pystyy samaistumaan päähenkilöihin ja itse pystyin. Elokuvan kruunaa kaunis tunnusmusiikki lopputekstien vyöryessä ruudulle.

Kiinnostuneille: elokuva löytyy (toistaiseksi) kokonaan Youtubestakin: https://www.youtube.com/watch?v=nRmv8C33_5o. Suosittelen kuitenkin vain kunnolla englanninkielen taitoisille, koska ei tekstityksiä ja dialogi on keskeisessä osassa.

Jos tarvitset ohjeita näiden leffojen lataamiseen netistä tekstityksillä, laita YV:tä.

Seuraavaksi siirrymme Alankomaihin ja arvostelen kaksi hollantilaista LGBT-leffaa.

JONGENS (BOYS) (ALANKOMAAT, 2014) ***
https://www.imdb.com/title/tt3318220/



Jongens (Boys) kertoo 15-vuotiaasta nuorten viestin mestaruuskisoihin osallistuvasta Siegeristä, joka päätyy läheisiin väleihin joukkuetoverinsa Marcin kanssa. Mitään pussaillua tai halailua intiimimpää ei kuitenkaan ole luvassa, mikä on hyvä kun päähenkilötkin ovat vielä yläasteikäisiä.

Elokuva on todella sympaattinen ja kiltti. 15-vuotiaan kesä uimareissuineen ja mopoiluineen hiekkakuopalla on soma mutta kestääkö Siegerin ja Marcin hieman normaalia ystävyyttä syvempi läheisyys? Tämä on todellinen hyvänmielen elokuva, jota varten ei tarvitse kaivaa nenäliinoja esiin. Sympaattisessa pienimuotoisuudessan katsomisen arvoisen

Toisena hollantilaisena elokuvana esitellään

JUST FRIENDS (Gewoon Vrienden) (ALANKOMAAT, 2018) **1/2
https://www.imdb.com/title/tt7901640/



Just Friends on varsin kevyttunnelmainen kertomus kahden erilaisista taustoista olevan n.25-vuotiaan kundin kohtaamisesta. Isältään paljon rahaa perinyt Joris kuluttaa aikaansa vain hengailemalla, ajamalla kalliilla moottoripyörällään ja lennättämällä dronejaan. Yad on keskeyttänyt lääketieteen opintonsa Amsterdarmissa ja palaa kotiseudulleen. Joris ja Yad kohtaavat, kun Yad on auttamassa Joriksen isoäitiä kotipalvelussa.

Elokuvassa ei paneuduta mihinkään teemoihin kovin syvällisesti, eniten esiin tulee vanhempien vaikutus poikien suhteeseen. Varsinaista ulkopuolista antagonistia ei ole, joten kysymykseksi jää välittävätkö Joris ja Yad lopulta tarpeeksi toisistaan vai pitäisikö heidän olla "vain kavereita" (mistä elokuvan nimi).

Tämäkin on klassinen hyvän mielen elokuva. Päähenkilö Joris on epätodellisen hyvännäköinen, niin symmetrinen kasvoiltaan että epäilin välillä hänen olevan CGI-animoitu hahmo.

Elokuvan arvoa nostaa Joriksen erinomainen isoäiti, joka toimii poikien välisen rakkauden puolestapuhujana.

Seuraavaksi arvostelussa leffa, jossa on kunnon miehekkäiden karjujen välistä painia

Seuraavat ketjussa mainitut leffat löytyvät nyt hyvällä 720p laadulla englanninkielisillä teksteillä Youtubesta. Lisäilen leffoja sitä mukaa kun kerkiän.

God's Own Country
Weekend

EDIT: En lisääkään enempää leffoja youtubeen koska se blokkaa ne ja sain jo ensimmäisen virallisen varoituksen. Mutta jostain syystä nuo kaksi leffaa ovat juutuben mielestä ihan ok joten jätän ne katsottavaksi kiinnostuneille

Cabin Fever (2002)
Kauhufani Eli Rothin läpimurto sopi hyvin koronakevääseen. Viisi opiskelijaa vuokraa mökin maalta, missä odottaa tappava ihosairaus. Erikoiset sivuhenkilöt ja ohjaajalle tyypillinen kohtalon iva keventävät synkkää tarinaa. Älkää sekoittako tätä vuoden 2016 uusintaversioon! Se on kuulemma huono ja turha.

Cabin Fever 2: Spring Fever (2009)
Toiset tekijät ja sen huomaa. Jatko-osaa oli helpompi katsoa, vaikka se on paljon verisempi. Ei silti täysin ansioton. Enemmän splatterkomediaa kuin kauhua. Tauti iskee nyt lukion prom-juhlissa ja ovet lukitaan, vrt. Carrie (1976). Huumori on ronskia ja kakaramaista kuin yrjökisa jossain American Pie -leffassa. Tässä vain oksennetaan verta. Ällöhuumorin ystäville.

Vile (aka Pain, 2011)
Kidutuskauhua Sawin ja Hostelin jäljissä. Joukko ihmisiä herää lukitussa asunnossa niskassaan laite, joka mittaa kipua. Videolla psykonainen kertoo, että he selviytyvät, jos pystyvät tuottamaan määräajassa tarpeeksi kipua toisilleen. Tarjolla on käteviä työkaluja porasta silitysrautaan. Yksi kohtaus oli liikaa minulle, tuli paha olo. Muuten kestettävä. Idea kantaa, vaikka tarinassa on pieniä heikkouksia. Ohjaaja Taylor Sheridan tunnetaan nykyään mm. Sicario-filmien käsikirjoittajana.

The Cleaning Lady (2018)
Alice on toisen naisen rooliin juuttunut sinkku. Hän erehtyy palkkaamaan siivoojaksi Shellyn, jonka kasvot ovat palaneet. Tausta paljastetaan takaumissa. Motiiveja voi yrittää arvailla. Ensin oli lyhytfilmi, jossa nyt Alicea näyttelevä Alexis Kendra oli Shelly. Hän on myös elokuvan toinen käsikirjoittaja. Ahdistava teos. Siis hyvä.

The Element of Crime (1984)
Lars von Trierin debyytti on aikansa oudoimpia elokuvia. Lupaava ohjaaja sai vapaat kädet ja otti siitä kaiken irti. Keltaiseksi sävytetty öinen houre, jossa murhaajan etsintä on vain tekosyy. Trier halusi tehdä häiritseviä elokuvia, hänestä moraalitonta oli asioiden peittäminen. Periaate on pitänyt. Minibudjetilla tehty Epidemic (1987) on hauskempi kuin edellinen, loppu hätkähdytti toista kertaa nähtynäkin, kalliita efektejä ei tarvittu.

Katson ötökkäleffoja, joissa ampparit, murkut, hämikset ja ties mitkä loiset hyökkäävät ihmisten kimppuun. Scifeily Them! (1954) aiheutti jättiläishyönteisten buumin. 1970-luvulla ötökät olivat normaalin kokoisia ja pelottavampia. Tuottajavelho Irwin Allenin Tuhoparvi (1978) on tunnetuimpia vaikkei parhaita lajin edustajia, tappajamehiläisistä kertova katastrofirymistely. Avustajina oli runsaasti oikeita mehiläisiä (taustadokkari). Ennen ihmettelin, kuka hullu tuollaista haluaa nähdä. Nyt tiedän: minä!

Bug (1975)
Maanjäristys iskee kesken kirkonmenojen ja nostaa syvyyksistä helvetillisiä torakoita, joilla on kyky sytyttää tulipaloja. Tarinan käänteet yllättivät, ja itse torakat olivat häijympiä kuin arvasinkaan. Futuristinen elektromusiikki tehostaa painajaista. Monet kauhuelokuvat pilataan kamalalla orkesteriroskalla, ei tätä.

The Savage Bees (1976)
Erinomainen tv-jännäri tappajamehiläisistä. Eläintiede otetaan kerrankin todesta, yliluonnollista elementtiä ei tarvita lainkaan. Päähenkilöksi nousee hyönteistutkija Jeannie, joka saa tehdä parveen lähempää tuttavuutta kuin tahtoisi. Huippukohta ja sitä seuraava loppunäytös ovat hyytäviä.

Kingdom of the Spiders (1977)
Hämähäkkifilmien kuningas on taitavasti rakennettu. Ei paineta koko ajan sata lasissa vaan tutustutaan rauhassa henkilöihin. Hämmästys on sitä suurempi, kun ongelma karkaa käsistä ja tarantuloja on kaikkialla. Pääosiin tarvittiin pelottomat näyttelijät. Tarantuloilla oli varmaan rankempaa, sillä ne viihtyvät omissa oloissaan ja stressaantuvat liiasta hössötyksestä.

Slugs (1988)
Etanat pääsevät lihan makuun ja alkavat pistää porukkaa poskeensa. Estotonta splatteria, jossa dialogi on halutun hölmöä mutta iljettävyys kunniassa. Ohjaaja Juan Piquer Simónin aiempi osuma oli Pieces, jossa palapeleihin seonnut tyyppi saalistaa naisia ja irrottaa jokaisesta sopivan palan moottorisahalla. Siitä voitte ehkä päätellä, onko Slugs teidän juttunne.

Slither (2006)
Edellistä hyväntuulisempi kauhukomedia, jossa avaruuden loismato uhkaa pikkukaupunkia ja ihmiskuntaa. Ensimmäinen uhri muuttuu lonkero-olioksi, tartunnan saaneet hoipertavat kuin zombit. Naisopettaja, miespoliisi ja teinityttö tappelevat vastaan. Värikäs dialogi, pätevä tehosteiden käyttö ja viittaukset kuuluisiin esikuviin virkistävät.

Stung (2015)
Romanttinen komedia, jossa ampiaisten hyökkäys pilaa puutarhajuhlat. Piston saaneet muuttuvat isoiksi ampiaisiksi. Catering-yrittäjä Julia ja työntekijä Paul pakenevat taloon. Alkavan rakkauden esteenä on todennäköinen äkkikuolema sisään pyrkivien superpörriäisten toimesta. Naurattihan tämä. Käsikirjoittaja Adam Aresty sanoo inhoavansa ampiaisia. Sen uskoo. - traileri

sziget kirjoitti: ↑26 Heinä 2020, 17:43 Kingdom of the Spiders (1977)
Hämähäkkifilmien kuningas on taitavasti rakennettu. Ei paineta koko ajan sata lasissa vaan tutustutaan rauhassa henkilöihin. Hämmästys on sitä suurempi, kun ongelma karkaa käsistä ja tarantuloja on kaikkialla. Pääosiin tarvittiin pelottomat näyttelijät. Tarantuloilla oli varmaan rankempaa, sillä ne viihtyvät omissa oloissaan ja stressaantuvat liiasta hössötyksestä.

Oi, ekoja VHS-vuokrafilmejä, joita vuokrattiin meille nuhjuisesta kellarivuokraamosta 80-luvun alkupuoliskolla. Pitäis joskus katsoa uudelleen nostalgiamielellä...

"Näkemiin Neuvostoliitto" oli hauska ja mielenkiintoinen tarina. Parasta oli kuitenkin harvoin kuultu inkerinsuomi, jossa oli vekkuleita sanoja.

Samaa mieltä, oli kyllä mukava elokuva, kirvoitti monet naurut. Elämää Neuvosto-Virossa on kuvattu lempeän ironisesti. Näyttelijät olivat mukavia. Uusi asia minulle oli se, kuinka monikulttuurinen Viro silloin oli. Inkerinsuomalaiset olivat todella pahassa raossa.
Kannattaa katsoa Näkemiin Neuvostoliitto.

Mä kiinnostuin leffasta jo, kun Pete mainitsi siitä torstain viestissään. Oispa rahaa (leffalippuun siis).