Viisukuppila

Jälleen yksi perhesurma - mitä tämä suomalainen tappomuoti eroaa kulttuurisista kunniamurhista? Eikö näille muka voi mitään? Eikö aselakeja voisi kiristää todella tuntuvasti edes väliaikaisesti, kunnes muoti menee ohi?

http://www.hs.fi/kotimaa/Mies+ja+kolme+ ... 5575315536

^Luulen, että vertaus kunniamurhiin ei ole kaikkein osuvin. Kunniamurhilla kuitenkin on usein ympäröivän yhteisön hyväksyntä, ja ne ovat tavallaan "rationaalisia" ratkaisuja. Nämä ovat verrattavissa ehkä enemmän johonkin itsemurhiin (vaikka toki paljon pahemmasta asiasta on kyse), jotka saavat aina joukon jäljittelijöitä. Tämä "muoti" ei vain näytä vielä hiipumisen merkkejä.

Toki sanotaan, että nämä ovat ääritapauksia (ja ovatkin), mutta todellisuus on, että pinnan alla on paljon sellaista, mistä ei julkisesti puhuta. Jos tämä on vain jäävuoren huippu, niin niitä perheitä, joissa kärsitään henkisestä ja/tai fyysisestä väkivallasta on aivan valtava määrä.

^ joo ymmärrän, että kunniamurhiin liittyy enemmän sitä yhteisöllistä hyväkyntää - jopa painetta. Tai ainakin näin se kuvataan. Mutta jotenkin ... kun hyväksymmehän mekin tavallaan sen, että yhteisössämme tapahtuu tällaista, että kulttuurissamme on rakenteita, jotka tuottavat tätä. Olemme sietäneet vuosikymmeniä itsemurhia ja nyt siedämme perhesurmia, vaikka vaan voimattomuuttamme, mutta kuitenkin.

Mua alkoi ahdistaa ja kuvottaa ihan suunnattomasti, kun luin tästä uusimmasta surmasta. Ihan kamalaa, jos mitään muuta ratkaisua ongelmiin ei nähdä. Tässä yhteiskunnassa on jotain pahasti vialla.

Aika usein näissä tapauksissa takana taitaa olla se mustasukkaisuus, siis parisuhdeongelmat.

Aivan hirvittävän surullista ja ahdistavaa. Vaikea sanoa mikä näissä on takana, mutta mulle tulee mieleen irtisanomiset, perheiden suuret lainat, velkakierre jne.

Jotain pitäisi tehdä, että nää perhesurmat loppuisi. Fiksumpi varmaan tietää että mitä.

Varmasti muitakin toimenpiteitä tarvitaan, mutta ainakin pitäisi panostaa mielenterveyteen. Suomen mielenterveyspalveluiden tila on se, että rahalla saa ja hevosella pääsee, jos silläkään. Ketään ei kiinnosta muiden ongelmat, ennen kuin joku posauttaa joltain aivot pellolle.

Mielenterveyspalveluihin pitäisi kyllä todellakin satsata enemmän, samoin perheneuvoloihin ja muutenkin lapsiperheiden tukemiseen. Monet nuoretkin vanhemmat saattavat olla todella uupuneita ja väsyneitä, eivätkä tiedä enää, mitä tehdä. On pöyristyttävää, ettei näihin palveluihin (muka) löydy yhteiskunnalta resursseja. Kuinka monta tällaista traagista tapausta tarvitaan ennen kuin asiat pistetään tärkeysjärjestykseen ja niille jopa TEHTÄISIIN jotain? Vai haluavatkohan korkeammat tahot oikeasti, että ihmiset posauttavat aivojaan pellolle ja kuolevat pois viemästä näitä resursseja.

ta1ja kirjoitti:Eikö aselakeja voisi kiristää todella tuntuvasti edes väliaikaisesti, kunnes muoti menee ohi?

Ihan pysyvästi kiitos. Nyrkkiraudoilla tehdään vähemmän vahinkoa eikä niitä silti saa harrastaa, mutta käsiaseita kyllä.

Varmaan suuret velat ja työttömyys taustalla. Moni sinkkuihminenkin miettii, miten saada riittämään rahat elämiseen. Ajatellaan vaikka tilanne, että Nokialla pitkään töissä ollut 200 000 euron asuntovelkainen sai nyt potkut ja on kolme lasta elätettävänä ja on vaikka yksinhuoltaja. Se on aikamoinen helvetti.

Helsingissä on ainakin aloitettu ennaltaehkäisevä perhetyö. Siinä sosiaaliohjaaja (tai kaksikin) käy kuuntelemassa, keskustelemassa ja mahdollisesti antamassa palveluohjausta perheissä, joissa on vasta ehkä alkamassa ongelmat. Valitettavasti kovin monet eivät vielä tiedä tuosta mahdollisuudesta, sillä meille luennoimassa käynyt työntekijä sanoi, ettei heillä ole jonoja ollenkaan ja että apua saisi välittömästi.

Saako sieltä konkreettista apua masennukseen? Eli esim. rahaa tai pill*a? Miksi sitten vaivautua kuuntelemaan jotain paskan jauhantaa.

No niin, ihan taas on tämä normaalia aseharrastuneisuutta, kuuluu suomalaiseen kulttuuriin.

Ammuskelu Fordin rallitallin testeissä Orivedellä - Petter Solberg vaarassa

Samaan aihepiiriin USAssa, Baltimorea koskeva New Yorkerin ironinen blogi

N.R.A. Proposes Sweeping Ban on Movies

Ihan voi yhtyä loppulauseeseen: "Guns don’t kill people. Movies kill people" - mitä sitä missään mitään aselakeja kiristämään.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1 ... nts-anchor
Niin järkyttävä, raivostuttava ja surullinen uutinen
Tovottavasti sosiaaliviranomaiset ja muut asiasta vaikenevat saataisiin vastuuseen, vaikka muutaman vuoden tuomio olisi heille mukava palkka. Tuolle isälle ja äitipuolelle oikea tuomio olisi silmä silmästä rangaistus!
Mä en tajua miten noin julmalla tavalla joku voi surmata oman lapsensa, tää on ehkä raivostuttavin lapsiin kohdistuva väkivalta, jota olen koskaan kuullut/lukenut.

Newtownin koulusurmista on tänään saatu lisätietoja. Nuori mies ampui 26 ihmistä ja lopuksi itsensä Sandy Hookin alakoulussa Newtownissa, Connecticutissa. Ennen tunkeutumistaan kouluun hän ampui äitinsä, joka oli tehnyt töitä kouluavustajana samassa koulussa. Kaikki uhrit on nyt tunnistettu, ja poliisi kertoo saaneensa todisteita paitsi tapahtumien kulusta myös ampujan motiiveista.

Yhdysvaltain löysien aselakien muuttaminen on perinteisesti ollut poliittisesti mahdotonta. Saa nähdä, muuttaako tämäkään mitään. The New York Timesin mukaan maan 12 tuhoisimmasta kouluampumisesta kuusi on tapahtunut vuoden 2007 jälkeen (HS).

Tänään on kulunut 11 vuotta Fadime Sahindalin kunniamurhasta
http://kaivanto.blogspot.fi/2013/01/fad ... toksi.html

Sandy Hookista ja muista kouluampumisista vähän toista näkökulmaa saa suomeksi täältä:
http://nwohavaintoja.blogspot.fi

Perhesurmaa hautoneen ajatuksia.

Ymmärrän, jos surmaa vaikka pomonsa, jolta on saanut potkut, tai veemäisen puolisonsa, tai jonkun muun tyypin, joka aiheuttaa hankaluuksia elämässä. Mutta tuota en pysty tajuamaan, että projisoi omat tunteensa lapsiinsa: jos kuolen niin minun ei tarvitse enää kärsiä -> jos tapan lapseni niin niidenkään ei enää tarvitse kärsiä. Tai että pitää itseään lapsilleen jotenkin niin korvaamattomana, että lapset eivät siitä voisi selvitä jos tapan itseni, joten tapanpa siis lapsenikin täältä pois kärsimästä. Miten voi kuvitella itsesään jotain niin suuria? Miten ei voi nähdä lapsiaan itsenäisinä olentoina, joilla on ihan oma elämä? (No, minulla ei ole lapsia, joten ehkä vain en ymmärrä.)

Ei tuota voi pelkillä talousvaikeuksilla tai eron uhkalla selittää. Selviäähän moni työtön yksinhuoltaja kuitenkin, eikä mieleenkään juolahda helpottaa lastensa oloa tappamalla ne. Jokin harhainen kuvitelma on päässä oltava siitä että vain itse voi niille lapsille jotakin antaa, ja siitäkin, mitä ja minkä verran ne tarvitsevat.

Eikö mene perille se, että tässä yhteiskunnassa lapsiperheet ovat kuitenkin jollain tapaa taloudellisesti turvassa, vaikka vanhemmille tulisi minkälainen tahansa konkurssi. Ruokaa saa ja katon pään päälle, jotain lelujakin, ja kouluun pääsee tietenkin, ja terveyskeskukseenkin. Ei ehkä kaikille omaa huonetta eikä jääkiekko- ja ratsastusharrastusta, mutta perustarpeet kuitenkin. Siis jonkinmoinen olemme turvassa, kyllä asiat järjestyvät -fiilis, talouden vaihteluista huolimatta. Ettei tarvitse äidin noin äärimmäisellä tavalla "suojella" lapsia kärsimyksiltä, että tappaa ne.

(Sitten toinen tapaus ne, jotka näkevät lapset jonkinmoisena arvokkaana omaisuutena, jota ei halua antaa toisille, tai jota vahingoittamalla tuottaa toiselle vanhemmalle suurinta mahdollista tuskaa.)

Tapahtuuko tällaisia "lapseni ovat MINUN" -murhia minkä verran muualla maailmassa? Tekisi mieli taas syyttää liikaa ydinperhekeskeisyyttä kaikesta...

ta1ja kirjoitti:Jälleen yksi perhesurma

Ja taas

Mutta joo. Eilen olin kapakassa yhden eronneen perheenäidin kanssa, jota olen pitänyt jos ei nyt ihan täyspäisenä niin n. neljäviidesosaapäisenä. Ja hänpä sanoi, ettei voisi ajatella lähtevänsä lentomatkalle ottamatta mukaan nuorinta lastaan, joka nyt on kymmenvuotias (muut jo aikuisia). Koska jos hän itse kuolisi onnettomuudessa, niin olisi parempi että lapsi menee samalla.

^ En minäkään ajatusta ymmärrä, mutta uskon sen olevan periaatteessa ymmärrettävissä kuten kaikki inhimilliset järjettömyydet. Pidin sitä Helsingin Sanomien mielipidekirjoitusta 1.11. hyödyllisenä, koska siinä ainakin yritettiin kuvata, mitä sekoaminen on. Ymmärtää pitäisi, jotta tulevat tragediat voitaisiin välttää, eikä siinä ole kysymys puolustelusta tai hyväksymisestä, kuten joku raivostunut aina kuvittelee.

Pitkällä aikavälillä henkirikokset ovat kiistattomasti vähentyneet, vaikka eihän se paljon lämmitä uhrien läheisiä. Uutisoinnin massiivisuus voi siis johtua siitäkin, että perhesurmia ja vastaavia tapahtuu suhteellisen vähän. Toisaalta perhesurmien yleisyys on aina hälyttävällä tasolla, koska jokainen tapaus on liikaa.

^Ymmärtämispointista samaa mieltä.

En tietenkään enää pysty aidosti tavoittamaan sitä, mitä olin kymmenvuotiaana. Mutta muistaakseni olin kuitenkin jo selkeästi oma itseni enkä erityisemmin vanhemmistani riippuvainen. Jos olisi pitänyt valita, kuoleeko lento-onnettomuudessa vain äitini vai me molemmat, olisin varmaan valinnut ensinmainitun vaihtoehdon. Samoin jos äitini olisi tehnyt itsemurhan, en olisi halunnut tulla tapetuksi siinä samalla. En ymmärrä, miten joku voi kuvitella olevansa niin korvaamaton, ettei lapsi pysty elämään ilman häntä. Vai onko se (kuten taisin jo aikaisemmin ehdottaa) jotain oman tunnetilan projisointia lapseen, eli koska minua ahdistaa niin että oloa helpottaakseni haluan vaikka tappaa itseni, niin lapsenikin varmaan kokee samoin. (Tätä olen kuullut tapahtuvan vaarattomammissakin tapauksissa tyyliin koska minä palelen ulkona niin lapsenikin täytyy palella, joten pynttäänpä hänet vähintään yhtä perusteellisesti kuin itseni. Vaikka lapsella sitten touhutessaan olisi tukalan kuuma.)

Minä kyllä luulen, että se on myös ihan silkkaa vihaa. Halua kostaa jollekin viemällä mukanaan muille rakkaita ihmisiä. Esimerkiksi puolisolle, että kun minun elämästäni tuli niin raskasta etten jaksanut niin sinä et jää tänne lasten kanssa nauttimaan niistä hyvistä hetkistä jotka eivät minulle riittäneet ja kannattaneet. Tai ihan vaan lapsille, että elämästä tuli teidän takianne niin raskasta, että en jaksanut, ette jää tänne elämään onnellisena ilman minua. Tai mielenosoituksellisesti että ette sitten tajunneet kuinka pahalta minusta tuntui, kun vien lapsetkin mukanani niin ehkä sitten tajuatte.

Voihan siinä jotain ylevääkin olla mukana, tai sellaiseksi sen järkeillä tyyliin lapset eivät pärjää ilman äitiään/isäänsä, mutta vihaa siinä on, itseä ja maailmaa kohtaan, masennus ja ahdistus saa ajatukset pyörimään vain itsessä, maailma supistuu ja voimat mihinkään muuhun katoavat. Kun kaikki vanhemmat välillä tuntevat myös vihaa lapsiaan kohtaan niin voimaton, sairastunut ja epätoivoinen ihminen ei enää erota tunnetta todellisuudesta.

Mutta vaikka epäilen että se lähtee vihasta, epätoivosta ja eräänlaisesta itsekkyydestä en tarkoita kuitenkaan, että tekee asiasta tuomittavamman (kuin se jo on) . Teolle ei ole lieventäviä asianhaaroja, mutta se on silti inhimillinen ihminen joka sen tekee, jolla on samoja aatoksia kuin muillakin, tai muilla samoja saattaa käväistä mielessä. Erona, että kun muut tajuavat vihan ja epätoivon olevan vihan ja epätoivon tunteita niin sairastunut henkilö on menettänyt otteensa todellisuudesta ja muusta kuin oman itsen kokoisesta mustasta aukosta, voimia empatiaan ei ole.