Tarvitseeko euroviisut uuden ilmeen?
Lähetetty: 15 Touko 2011, 15:08
Ulkomailta tilattu kappale. Naamarajalla valitut esiintyjät. Singbackina vedetty esitys, joka lauletaan vielä kaiken lisäksi epävireisesti. Kliseinen lavashow, jonka lopussa taustalla palaa kultasuihku. Siinä on Euroviisujen 2011 voittoresepti – vähän kuin pari vuotta sitten Belgradissa, kun Venäjän Dima Bilan voitti muovisen oksettavalla esityksellään.
On tämä aina vaan yhtä surullista. Tuntuu, että Euroviisuista on nykyään kadonnut se viimeinenkin järki mikä sillä joskus saattoi olla. Esiintyjät muistuttavat toinen toisiaan, kaikki kuulostavat samalta ja kaikki yrittävät epätoivoisesti kalastella pisteitä ties millaisilla pyroilla ja hassuhatuilla. Musiikki on jätetty marginaaliseen rooliin, kun edes kappaleita ei esitetä livenä. Kaiken huippuna sitten vielä voittaja, joka on niin muovinen että heikompaa hirvittää. Ylipäätänsä, voidaanko nykyään edes enää puhua mistään sävellyskilpailusta? Minun mielestäni ei.
Suomella oli tänä vuonna aivan loistava edustaja. En ole kaikkia Suomen euroviisuhistorian esiintyjiä kuunnellut läpi, mutta Paradise Oskarista on todella vaikea enää panna paremmaksi. Kaveri on aito, lämmin, edustava, hauska ja rento. Myös Axelin kappale ”Da da dam” on melodialtaan ja lyriikoiltaan lähes nerokas. Lavaesiintyminen oli mielestäni täydellinen ja todella koskettava. Paremmin ei olisi voinut enää vetää.
Se ei kuitenkaan näissä kekkereissä riitä, ei vaikka olisi jopa raadit antamassa pisteitä. Suomi sijoittui finaalissa vasta sijalle 21. vaikka oli oman semifinaalinsa kolmas ja voitti kansainvälisen lehdistön palkinnon parhaana kappaleena. Selitys ”flopille” on kuitenkin yksinkertainen: Suomi joutui esiintymään finaalin ensimmäisenä ja näin ollen hieno balladi jäi unohduksiin. Jos Suomi olisi saanut edes inhimillisen paikan esiintyä, niin tulos olisi ollut varmasti aivan päinvastainen. Mutta kun euroviisuissa on päätetty, että arpa ratkaisee ihan kaikessa, niin eihän siinä silloin itku auta.
Turha tässä on kuitenkaan enempää valittaa ja voivotella, eihän kyseessä ole kuitenkaan kuin vain Euroviisut. Itseäni kuitenkin sylettää suunnattomasti tällä hetkellä, sillä olin sijoittanut jo aikoja sitten pienen omaisuuden Suomen menestyksen puolesta. Jos Suomi olisi vaikka sattunut voittamaan vahingossa, niin olisin saanut käteen sellaiset rahat, ettei olisi tarvinnut koko kesänä tehdä sekuntiakaan töitä. Myös pelkällä top10 sijoituksella olisi tullut parin päivän palkkarahat tienattua. Mutta kun ei niin ei, kun ei pompi niin ei pompi.
Euroviisuissa on kuitenkin jotain hyvääkin. Ne nimittäin herättävät tunteita. Yleensä tunteet ovat sieltä negatiivisesta päästä, mutta myös hienoja tunteita mahtuu sekaan. Jännitys pisteidenlaskennassa, veikkauksista nouseva tuskan hiki ja mahdollisesti lopulta euforinen olo. Hyvää on myös se, että Euroviisut yhdistää Eurooppaa. Ei ole ollenkaan huono juttu, että koko Eurooppa pysähtyy edes yhdeksi illaksi yhteisen asian äärelle.
Mutta kuten todettua, en lähtisi enää puhumaan Euroviisuista sävellyskilpailuna. Vaikka sekaan aina eksyykin muutamia hienoja kappaleita, niin suurin osa tarjonnasta hätyyttelee mauttomuuden rajoja. Varsinkin se, että kappaleet tulevat nauhalta on todella surullista. Ei missään musiikkikilpailussa voida toimia näin, musiikki nimenomaan perustuu soittamiseen. Euroviisuihin pitäisikin saada välittömästi muutos nykyiseen toimintamalliin, oli se sitten orkesterin takaisin ottaminen tai joku vastaava viritelmä. Minä ainakin haluan kuulla jatkossa musiikkiesityksiä, en mitään helvetin sirkusnumeroita.
Tapahtui kuitenkin mitä tahansa, niin tulen ensi vuonnakin seuraamaan näitä karkeloita suhteellisen aktiivisesti. Euroviisuissa on vaan sitä jotakin koukuttavaa, jotain mitä en oikein osaa edes selittää. Vähän kuin pakkomielle. Niin ja kiitokset Axelille tämän vuotisesta edustuksesta. Harvoin saa olla näin ylpeä suomalainen tämän friikkisirkuksen keskellä.
On tämä aina vaan yhtä surullista. Tuntuu, että Euroviisuista on nykyään kadonnut se viimeinenkin järki mikä sillä joskus saattoi olla. Esiintyjät muistuttavat toinen toisiaan, kaikki kuulostavat samalta ja kaikki yrittävät epätoivoisesti kalastella pisteitä ties millaisilla pyroilla ja hassuhatuilla. Musiikki on jätetty marginaaliseen rooliin, kun edes kappaleita ei esitetä livenä. Kaiken huippuna sitten vielä voittaja, joka on niin muovinen että heikompaa hirvittää. Ylipäätänsä, voidaanko nykyään edes enää puhua mistään sävellyskilpailusta? Minun mielestäni ei.
Suomella oli tänä vuonna aivan loistava edustaja. En ole kaikkia Suomen euroviisuhistorian esiintyjiä kuunnellut läpi, mutta Paradise Oskarista on todella vaikea enää panna paremmaksi. Kaveri on aito, lämmin, edustava, hauska ja rento. Myös Axelin kappale ”Da da dam” on melodialtaan ja lyriikoiltaan lähes nerokas. Lavaesiintyminen oli mielestäni täydellinen ja todella koskettava. Paremmin ei olisi voinut enää vetää.
Se ei kuitenkaan näissä kekkereissä riitä, ei vaikka olisi jopa raadit antamassa pisteitä. Suomi sijoittui finaalissa vasta sijalle 21. vaikka oli oman semifinaalinsa kolmas ja voitti kansainvälisen lehdistön palkinnon parhaana kappaleena. Selitys ”flopille” on kuitenkin yksinkertainen: Suomi joutui esiintymään finaalin ensimmäisenä ja näin ollen hieno balladi jäi unohduksiin. Jos Suomi olisi saanut edes inhimillisen paikan esiintyä, niin tulos olisi ollut varmasti aivan päinvastainen. Mutta kun euroviisuissa on päätetty, että arpa ratkaisee ihan kaikessa, niin eihän siinä silloin itku auta.
Turha tässä on kuitenkaan enempää valittaa ja voivotella, eihän kyseessä ole kuitenkaan kuin vain Euroviisut. Itseäni kuitenkin sylettää suunnattomasti tällä hetkellä, sillä olin sijoittanut jo aikoja sitten pienen omaisuuden Suomen menestyksen puolesta. Jos Suomi olisi vaikka sattunut voittamaan vahingossa, niin olisin saanut käteen sellaiset rahat, ettei olisi tarvinnut koko kesänä tehdä sekuntiakaan töitä. Myös pelkällä top10 sijoituksella olisi tullut parin päivän palkkarahat tienattua. Mutta kun ei niin ei, kun ei pompi niin ei pompi.
Euroviisuissa on kuitenkin jotain hyvääkin. Ne nimittäin herättävät tunteita. Yleensä tunteet ovat sieltä negatiivisesta päästä, mutta myös hienoja tunteita mahtuu sekaan. Jännitys pisteidenlaskennassa, veikkauksista nouseva tuskan hiki ja mahdollisesti lopulta euforinen olo. Hyvää on myös se, että Euroviisut yhdistää Eurooppaa. Ei ole ollenkaan huono juttu, että koko Eurooppa pysähtyy edes yhdeksi illaksi yhteisen asian äärelle.
Mutta kuten todettua, en lähtisi enää puhumaan Euroviisuista sävellyskilpailuna. Vaikka sekaan aina eksyykin muutamia hienoja kappaleita, niin suurin osa tarjonnasta hätyyttelee mauttomuuden rajoja. Varsinkin se, että kappaleet tulevat nauhalta on todella surullista. Ei missään musiikkikilpailussa voida toimia näin, musiikki nimenomaan perustuu soittamiseen. Euroviisuihin pitäisikin saada välittömästi muutos nykyiseen toimintamalliin, oli se sitten orkesterin takaisin ottaminen tai joku vastaava viritelmä. Minä ainakin haluan kuulla jatkossa musiikkiesityksiä, en mitään helvetin sirkusnumeroita.
Tapahtui kuitenkin mitä tahansa, niin tulen ensi vuonnakin seuraamaan näitä karkeloita suhteellisen aktiivisesti. Euroviisuissa on vaan sitä jotakin koukuttavaa, jotain mitä en oikein osaa edes selittää. Vähän kuin pakkomielle. Niin ja kiitokset Axelille tämän vuotisesta edustuksesta. Harvoin saa olla näin ylpeä suomalainen tämän friikkisirkuksen keskellä.
