Mulle kamalin muisto on Milimin pärjäämättömyys. Se oli mulle niin rakas kappale jo viisujen aikaan, ja vedonlyöntitilastot lupasivat myös hyvää. Kun ensimmäiset kaksi maata jättivät Israelin nollille ja täydet meni Tanskaan, eikä pisteitä herunut lähes mistään, olin aivan maani myynyt ja luulin kokevani jonkinasteisia hengenahdistuksia.
Paras ystäväni voi todistaa.
En edes syönyt mitään loppuaikana.
Sittemmin olen kyllä päässyt pettymyksestä yli.
Toiseksi kamalin muisto liittyy vuoteen 2002. Ja sehän on tietenkin Lauran sijoitus. Latvia sen sijaan oli tuohon aikaan suosikkini, joten tilanne oli vähän bittersweet.
Kolmanneksi kamalin muisto on se, kun Ani Lorak ei voittanutkaan, vaikka olin oikeasti täysin varma siitä, että Ukrainaan palattaisiin neljän vuoden tauon jälkeen.
Pettymys oli vielä suurempi, koska voittajaksi selviytyi kappale, josta en pidä yhtään.
Ainoa kerta, kun olen kyyneliä vuodattanut viisujen takia, oli vuonna 2004, kun Jari ei päässyt finaaliin.
Pidin tuolloin kappaleesta paljon.
Sängyssä, kun piti saada unta, koska seuraavana aamuna oli koulua, tuli vähän niincu itkettyä itseni uneen.
Kauhein pettymys, joka ei ole muisto, vaan opittua tietoa, on äänestyksen kulku ja tulos vuonna 1991.
Ihan oikeesti, kahdeksan pistettä! Miksei Israel voinut saada kahdeksan vaivaista pistettä enemmän!