Mä taas tulkitsen sen luovuttamisena... Yksin ei enää jaksa. "Kanna minut, mä en koskaan löydä perille". Ja kyllä minusta on aika epätoivoista pyytää, ettei elämä loppuisi vielä lähipäivinä. Eli että on jo alistuttu siihen, että se loppuu kuitenkin kohta... Tyypillisen suomalainen masentunut sanoma tässä. Sitä paitsi minulle ne toivonpilkahdukset ja kappaleen yleinen tunnelma välittyvät myös melodiassa. Koko ajan laskeva melodia kuulostaa epätoivoiselta, jos melodia nousee, se kuulostaa jo paljon toiveikkaammalta.Rousku kirjoitti:Jos tämä olisi pelkkää epätoivoa, niin täähän pyytäisi elämää loppumaan just nyt ja heti, sen sijaan että pyytää ettei se ihan lähipäivinä ainakaan vielä loppuisi! Muutenkin biisi on minusta enemmän lohdullinen kuin epätoivoinen: niin kauan kuin pyytää apua (se "kanna minut"), on toivoa. Ja onhan tässä melodia!Violette kirjoitti:Slaavimelankoliassa on edes toivonpilkahduksia ja melodiaa, tässä ei muuta kuin surua ja epätoivoa.
Mutta mulla ei olekaan tyypillinen suomalainen musiikkimaku, mua viehättävät enemmän nousevat abbamaiset melodiakulut kuin itseään toistavat, laskevat melodiat. En usko, että tällainen suomalainen melankolia menestyisi ulkomailla. Mutta eipähän sitä tarvitse tämän kappaleen kohdalla enää miettiäkään.
Älkääkä nyt käsittäkö väärin, minusta suomalaisten "itsetuhoisuus" ja alakuloisuus on jotenkin hienoa, sehän vain kuuluu luonnollisena osana kulttuuriimme ja kansamme mentaliteettiin. Opin arvostamaan sitä etenkin asuessani hetken aikaa ulkomailla ja seuratessani muiden eurooppalaisten joskus railakkaasti yliampuvaa tekopirteyttä. Musiikissa en vain edelleenkään sitä jaksa.