Jauhetaan nyt vähän vielä inttiajasta kun muistot on niin tuoreita ja kaikkia kiinnostaa.
Ja ne keitä ahdistaa, voi jättää lukematta - tai sitten lukea, ja todeta, ettei se niin kauheaa olekkaan ja tuntea ehkä vähän vähemmän ahdistusta.
Itse muistan kyllä tunteneeni pientä ahdistusta siitä asti, kun sain kutsunnoissa määräyksen Kirkonmaan linnakkeelle Kotkan rannikkopataljoonaan, mutta se kaikki johtui kyllä siitä, että armeija tuntui jotenkin kauheen isolta, pelottavalta ja ennenkaikkea tuntemattomalta, kun ei oikeasti yhtään tiennyt mihin sitä lähtee. Olin siis viimeisen päälle nollataulu (=tyhmä ja tietämätön) kun 11. heinäkuuta astuin palvelukseen. En tainnut edes tietää maa- ja merivoimien eroa, mistään sotilasarvoista puhumattakaan, saati sitten eri linjoista joita K-maalla voi suorittaa.
Nyt tuntuu hölmöltä, koska toi kaikki on
niiiiin tuttua, kun ei viimeiseen puoleen vuoteen oo muusta höpöttänytkään kun intistä.
P-Kausi. Muistan ekan päivän hyvin ja tänään erityisesti oon sitä muistellut, kun lähes kaikki mun kaverit astuivat tänään palvelukseen. Mentiin sotilassatamaan, jossa kauhean pitkän jonotuksen jälkeen alkuhaastatteluihin, busseilla Haminaan hakemaan varusteet ja sieltä sitten takaisin sotilassatamaan ja veneellä saareen, josta laiturilta kuljetus autoilla kassulle, inttirytkyt päälle, hernekeittoa syömään ja sitten vaan nukkumaan uusien ihmisten keskelle. Sitä järkytyksen määrää mikä siihen ekaan päivään mahtui...
Eka herätys on myös hyvin mielessä, en nukkunut hikisen kuumassa tuvassa juurikaan. Ekat viikot meni kaikkea perusjuttuja opetellessa ja uusiin ihmisiin tutustuessa, ja kuvaankin niitä alokasajan paria ekaa viikkoa sanoilla "täyttä kurap*askaa". Just sellasta natsimeininkiä ja kun oli vielä niin tyhmä, niin ei osannut yhtään kyseenalaistaa. P-kaudelta jäi hyvin mieleen alokasleiri, josta selostinkin joskus tässä ketjussa, sekä siellä viettämäni hurmaavat 19-vuotissynttärit kaatosateessa, likaisena, väsyneenä ja v*ittuuntuneena.
Lisäksi jäi mieleen valinnat. Hain kirjuriksi, rannikkotutkaan ja säämieheksi, sekä yhtenä pakollisena AUK-hakuna lääkintä-AUK:n. Vastustin AUK:ia loppuun asti jyrkästi, mutta tein silti P-kaudella parhaani kerätäkseni mahd. hyvät pisteet ja varmistaakseni pääsyn hyviin hommiin kirjuriksi. Haaveet kaatuu-päivä oli kyllä legendaarinen. Oltiin taisteluammunnoissa ja meidän varusmiesjohtajien pelleilyn takia juostiin taisteluvarustus päällä helteessä kassun pihalle, jossa muut alokasjoukkueet jo odottivat muodossa. Mun nimi tuli ihan alussa. "Seuraava tykkimies kirjuriksi, 180 vuorokautta, tykkimies *Hurricanin-oikea-sukunimi*". Sitä ilon määrää kun vastasin "herra kapteeniluutnantti".
Kun päästiin tupaan, ensimmäiseksi tupakaverit onnitteli mua, koska A-mies kirjuriksi on aika hyvä saavutus, eli hyvät näytöt annoin nähtävästi P-kaudella. Sit vasta onniteltiin esimerkiksi AUK:n päässeitä.
E- ja J-kaudet. Mullahan ei kirjurina juurikaan eroa noissa ollut, samat hommat jatkui siis palveluksesta loput neljä kuukautta alokasajan kestettyä siis kaksi ekaa kuukautta. Hommiin mut koulutti huolto- ja toimisto-AU, josta tuli mulle yks parhaimmista inttikavereista. Ei sitä kyllä siellä toimistossa koskaan näkynyt muuta kuin silloin, kun hän yritti sluibata p*askahommia.
Hoidin siis käytännössä koko toimistoa yksin. Ja kyllä se kirjurin toimisto kokikin mun valtakaudella suuren muutoksen yleisestä varastosta siistiksi toimistotilaksi. Heitin jäätävät kasat roskaa, vanhoja papereita ja muuta sontaa armotta pois. Vaihdoin järjestystä, uusin ohjeita, siivosin tietokoneen ja paukutin Pinball-ennätykset uusiksi.
Niin päällikkö, vääpeli, monet muut kouluttajat kuin siivoojatkin kehuivat toimistoa siistimmäksi kuin yhdenkään aiemman kirjurin aikana. Paras kommentti oli se, kun eräs varusvaraston henkilökuntaan kuuluva oli mennyt toimistoon ottamaan kopioita, ja kuulemma "meinannut lentää perseelleen koska se näytti niin siistiltä toimistolta". Mulla tosiaan oli kaikki aina järjestyksessä ja tiptop-kunnossa.
Mun hommiin kuului litteroiden kirjoittaminen, erilaisten vahvuuskirjojen laatiminen ja ylläpitäminen ajan tasalla, sekä monet muut ärsyttävät hommat, kuten esim. kopiokoneen paperitukosten poisto tai joulutonttujen askartelu.
Olin myös yleinen kävelevä tietokirja jolta kaikki varusmiestoverit aina kyselivät ties mitä, sillä muahan pidettiin skappareiden hu*orana joka tietää kaiken. Sainkin loistavat välit kaikkiin linnakkeen ylimpiin skapuihin, eli päällikköön, varapäällikköön ja ennen kaikkea mun "pomoon" eli vääpeliin. Parhaimmillaan istuin vääpelin vuosiloman aikana yksin hänen toimistossaan ja huutojuttelin viereisessä toimistossa istuvan päällikön kanssa mukavia. Kauhee mikä luottamus mulle kyllä annettiin. Välillä sain vääpeliltä karkkia, välillä hienon KSE-heijastimen ja välillä ylimääräisiä kuntoisuuslomia hyvästä työstä, välillä kahvilipukkeita sotkuun jne. Ei mikään ihme, että mua pidettiin vääpelin h*uorana.
Koska tein myös päivystyskäskyt, oli mulla törkeesti valtaa ollakseni tavallinen tykkimies, ja aina kiristinkin muita uhkailemalla päivystyksillä. Tunsin myös ihan jokaisen linnakkeen varusmiehen ja tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa, vaikka usein vitsailinkin olevani linnakkeen vihatuin ja mulkuin varusmies.
Puhuin koko palvelusajan siitä, että haluan saada korpin natsat ja teen sen eteen kaikkeni. Yksi isoimmista ponnistuksista, ja samalla paskimmista mutta myös parhaimmista muistoista, oli lokakuun lopulla suoritettu marssi. Lähdettiin aamuvarhain liikkelle täyspakkaukset selässä ja marssittiin yhteensä 50 kilometriä ja yli 24 tuntia. Välissä suoritettiin rasteja, joista raskain oli vesistön ylitys jääkylmässä järvessä... Silloin kyllä miestä koeteltiin. Siitä kuitenkin selvitiin jalat, niskat ja selkä tohjona ja nyt jälkeenpäin se on aivan loistava esimerkki yhteistyöstä ja siitä, miten koko joukkue ponnisti tuskissaan eteenpäin vaikka v*tutti ja väsytti. Mut palkittiin yhdellä ylimääräisellä kuntoisuuslomalla joukkueen tsempparina.
Tosiaan, ylennystä en saanut mutta kaikkea muuta sitten tulikin viimeisellä palvelusviikolla. Sen lisäksi, että sain yhden parhaimmista palvelustodistuksista (pelkkää vitosta ja nelosta asteikolla 0-5) ja yleisarvosanaksi kiitettävän, mulle myönnettiin Kotkan rannikkopataljoonan perinneristi hyvästä ja ansiokkaasta palveluksesta, sekä vielä juuri ennen reserviin poistumiskäskyä mut vielä otettiin muodon eteen, ja mulle annettiin konjakkipullo erinomaisesta työstä kirjurina.
Olin ihan pyörtyä noista kaikista kunniamerkeistä ja muista tunnustuksista ja tuli olo, että kerrankin kirjuria vähän arvostettiin. Kävin sentään loppusodankin
vapaaehtoisesti ja sekin oli yhtä p*skaa, vaikka komentopaikalla olinkin.
Viime perjantaina sitten koitti 180 tuskaisen tai vähemmän tuskaisen aamun jälkeen vapaus parhaalla käskyllä ikinä, eli
reserviin poistu. Nyt tuntuu niin oudolta, kun ei oo mitään tekemistä ja on vaan kotona eikä oo kiire minnekkään. Ja uudet alokkaat valtas Kmaan kassunkin tänään... Eniten jään kaipaamaan niitä loistavia inttikavereita, jotka tekivät mun palvelusajasta niin hienon! Toivonkin että nähdään vielä usein esim. juhlien muodossa porukalla, ja muutaman kanssa meillä saattaa kehkeytyä kunnon ystävyyskin. Hienoja aikoja oli kyllä viimeiset puoli vuotta.
Ja niitä hälytyksiä piti tulla enemmänkin kun noi kaksi, mut yks meidän gonahtanut alikessu halusi nukkua eikä niitä häläreitä siksi tullut enempää. 
Ei siinä juuri arvostusta tipu. Ainoana erona on korkeintaan se, että varusmiesjohtajat eivät enää jaksa olla ärsyttäviä teille.
Oon kyllä entistä tyytyväisempi, etten alentunut lähtemään tuollaiseen mukaan. Hohhoi..
Aika hyvä fiilis ollut tänä iltana!
Onnittelut maanmainiosta sotilasurasta! 
Mutta siis mielellään autan illallakin ja koen tän toimistohomman todella omakseni, olen esim. laittanut koko kaatopaikkaa muistuttaneen kirjurin toimiston täysin uuteen uskoon nyt. 
Vihdoinkin mun rytmihäiriöistä oli jotain hyötyä 
. No ei kyllä mä olisin inttiin mennyt jos en olis saanut vapautusta. 2013 on niin tyhjä nyt. Tosi outoa. Olihan se helpotus, että pääsen elämään jo ens vuonna unelmiani ja suunnata ulkomaille itseni. Ei se mun sydän ainoa syy vapautukseen ollut, oli siinä muitakin tekijöitä, mutta ne on niin henkilökohtaisia, että mulle nousee heti tunteet pintaan kun niistä alan puhumaan ja niitä miettimään päässäni.
(Lääkärin arvion mukaan olisin siis B-mies, mutta naisiahan ei käsittääkseni oteta kuin A-luokkaan.)
Mutta olenkin nössö ja menen niinkin kauas kuin Riihimäelle. 