Ensinnäkin pari sanaa itse festivaalista: Järjestelyt toimivat suht hyvin, mitä nyt jonotuksiin upposi aikaa. Yleisö oli selvästi musiikkia suurkuluttavaa populaa, häiriökäyttäytymistä en todistanut juuri ollenkaan. Festariruoka oli riittoisaa ja hyvää (ainakin vege-). Ja silmänruokaakin riitti kiitettävän paljon..
Jonotin perjantaina kolmen päivän ranneketta ja vielä erikseen pääjonossa puolisen tuntia ja jännitin ehdinkö nähdä alkuunkaan teltassa esiintynyttä Le corps mince de Francoise:a. Ehdin neljälle viimeiselle kappaleelle täpötäyteen telttaan ja täytyy sanoa että tytöillä oli huisi meno päällä. Heidän punkahtava häröilyelektronsa toimi, tuntui kuin olisi itsekin nuorentunut kilkatuksen mukana. Lisäksi laulajatar-Emma osaa harvinaisen taidon: kiljua somasti.. 
Kävin kiittämässä häntä keikasta bongattuani hänet myöhemmin päälavaa vastapäätä olleelta anniskelualueelta. Itse asiassa keskeytin hänen keskustelunsa tuttaviensa(?) kanssa, mutta eipä hän tuosta näyttänyt pahastuvan. 
Seuraavaksi seurasin New Young Pony Clubin setin päälavalla. Kova meno oli heilläkin, mutta biisimateriaali ei ole valitettavasti ihan niin iskevää kuin esim. LCMDF:lla. Laulajatar-Tahita oli blondannut itsensä ja jutusteli mukavia yleisölle. Livenä ryhmä toimi kuitenkin hyvin verrattuna heidän levynsä kuuntelukokemukseen.
Tahita jorasi ja lauloi samalla moitteettomasti! 
Pari sivistävää sidua nautittuani siirryin takaisin telttaan katsomaan Roots Manuvaa. Odotuksia ei juuri ollut, olen kuullut hänen räpäyttävän featuring-artistina eri yhteyksissä, mutta omaan materiaaliinsa en ole tutustunut. Enkä ole menettänyt nähtävästi mitään! 
Jaksoin kuunnella nelisen kappaletta minimaalista, melodiatonta eikä kovin pebaakaan liikuttavaa "biisä". RM näytti kuitenkin iskevän äijäosastoon ja teltassa oli tiivis tunnelma. Itse kuitenkin arvostan enemmän räppiä, joka ei kuulosta pelkältä introlta joka loppuu ennen aikojaan eikä sisällä pienintäkään koukkua. Lievästi pettyneenä suuntasin päälavan suuntaan missä Vampire Weekend oli lopettamassa settiään. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin, valitsisin nyt VW:n keikan. Musiikki oli jotenkin nörtihtävää melodista poppisrokkia, kovasti toi mieleen Brunilan the Crash-tuotannon.Illan päätteeksi suuntasin kolmatta kertaa telttaan suunnitelmissa päästä eturiviin Ladyhawkesta nauttimaan. Turha toivo: Teltta oli täpötäysi, mutta pujahdin keskivaiheille yleisöä. Ladyhawke vaikutti söpöltä ja ujolta naapurintytöltä, jonka biisimateriaalilla olisi helppo ylpistellä. Yllätyksekseni yleisö lauloi useamman kappaleen mukana (-Itselläni oli sanat lievästi hukassa..
). Tämä oli ainoa keikka Flown aikana jolloin näin ja koin tönimistä, mutta se ei ihanasta musiikista (Paris is Burning, Dusk Till Dawn, Back Of The Van)johtuen suuremmin haitannut. Sainpa pullostakin päähän, joka oli onneksi muovia. Keikan päätti hurmoksellinen My Delirium, jonka aikana sain kokea varsinaisen saunan: hiki valahteli norona pitkin kroppaa( 
). Vihdoin myös pääsin hoilaamaan täysillä mukana. Onnistunut eka ilta siis kaiken kaikkiaan. 
Jatkoa odotellessa 
Siinä sitten jonotin muutaman kymmenen metriä ja kuuntelin Reginan keikkaa. Tapaa minut aamulla-ihanuuden aikana pääsin sitten nauttimaan keikasta. 
Iisa on joko kehittynyt laulajana tai vaihtanut laulamistapaansa, koska yllätyin äänensä voimakkuudesta. Pieni pettymys oli kuitenkin setin lyhyys (45 min.), koska Reginalla ihania biisejä piisaisi hyvinkin kolmelta levyltä. Iisa oli tyrmäävän kaunis mustassa mekossaan ja hymykin oli herkässä. 
(lievästi riuhtoen). 
Keikka oli yhtä pukujuhlaa; hatut, naamarit sekä paljastavat asut vaihtuivat tiuhaan. Musiikki ja Gracen tulkinta oli kuitenkin parasta. Taustabändi ja -laulajat olivat myös taitavia. Laaserit vaihtuivat tiuhaan tunnelmasta toiseen. Hurricane-materiaali(This Is, Williams' Blood, Love You To Life sekä nimikkokappale) istuivat klassikkojen(La vie en rose, I've Seen That Face Before, Pull Up To The Bumper) joukkoon hienosti! 
Jenny Wilson lauleli mm. The Wooden Chairin jonottaessani; onneksi joraaminen ei ole kiellettyä missään tilanteessa! 
Fuck You ja Not Fair pelastivat kuitenkin loppukeikan. Viimeiseksi mainittu toimii sellaisenakin, mutta lopun dance-mix oli todella iskevä! 
(kolmen kappaleen ajan) Lamput varjostimissa ja laserit myötäilivät täysin esitettyjen kappaleiden taustoja ja välillä Karinin mikistä vaihdettiin ääntä möreämmäksi. Pääsin kesken keikkaa ensin toiselle ja lopulta ensimmäiselle riville! 
) oli artekin tekemä. Ja artikkeli päättyi kivasti silti: mitä pahaa on pitää hauskaa?
. En jaksanut silloin enkä jaksa nyt.
