Jufo81 kirjoitti: ↑08 Huhti 2020, 22:14
CMBYN jälkeen oon kattonu nämä saman aihepiirin leffat:
Love, Simon (Minä, Simon) (2018)
God's own country (2017)
Noista voin suositella kaikkia paitsi
Love, Simon joka oli yhden tähden roskaa.
God's own country oli jopa yhtä hyvä kuin CMBYN. Seuraavaksi katselulistalla on:
And Then We Danced (2019)
Moonlight (2016)
Kirjottelen varmaan lyhyet leffa-arvostelut noista kaikista Elokuvat-puolelle kun oon nuo katsonu.
Love, Simon on oikein mallikas hyvän mielen jenkkiteinileffa.
Jos elokuvalta odottaa realistin draaman tuntua, saattaa pettyä.
Elokuvan ansioksi voi nostaa myös homoseksuaalisuuden normalisoinnin, josta päästäänkin
God's Own Countryyn. Siinä on keskiössä rakkauden pelko eikä "koska olen homoseksuaali, minua pelottaa rakastaa"-tyyppinen kuvio, joka ymmärrettävästi toistuu monissa vähemmistöleffoissa. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä elokuvia seksuaalivähemmistöissä, joissa heidän suuntautuminen ei ole se juttu. (Olen aikoinani kirjoittanut God's Ownista
leffatykkiin, mutta arvosteluni laadusta en enää mene takuuseen.
)
And Then We Dancedin kävin katsomassa viime vuonna, kun se pyöri elokuvissa. Mikään 5/5-kokemus se ei itselleni ollut. Elokuvan kulttuurinen konteksti on mielenkiintoinen, mutta käsikirjoitus tuntui geneeriseltä ja eteni tuttuja latuja. Tarina ei siis onnistunut luikertelemaan tunteisiini, mutta visuaalisesta puolesta löytyi nautiskeltavaa.
Ja vielä toi
Moonlight. Kun kävin katsomassa sen, en tiennyt, että tarina käsittelee seksuaalivähemmistöjä, ja ei tainut tietää lähelläni istuva seniorkaksikokaan, jotka lähtivät elokuvasalista jupisten pois erään intiimin kohtauksen aikana.
Ite ihan tykkäsin elokuvasta. Päälimmäisenä mieleen on jäänyt elokuvan visuaalinen puoli ja hyvää kitkaa keräävä lopetus. Oisin kuitenkin mielläni jättänyt parhaan elokuvan -oscarin La La Landin haltuun.
Jos joku elokuva näistä pitäisi valita, kamppailu käytäisiin God's Ownin ja Call Me By Your Namenin välillä.
CMBYN:n visuaalinen anti on todella kaunista. Kuvauslokationa toimiva kesän lämmössä uiva Italian lande saa itkemään kesän perään. Elokuvan tunnelmaan haluaisi sukeltaa. Käsikirjoitus on toteutettu liikuttavasti, mutta elokuvan asetelma herättää myös moraalisia kysymyksiä. Tarina ei ole vain ihanan koskettava, vaan Elion ja Oliverin suhde on ilmeisen epätasa-arvoinen ja sitä varjostaa tietty hyväksikäytön fiilis. Oliverin hahmon sisäistä kamppailua ei ohiteta elokuvan kerronnassa, mutta elokuvan loputtua jää semisti sellainen olo, että aikuisen miehen on ihan ok alkaa seksisuhteeseen alaikäisen pojan kanssa. Se puoli elokuvasta usein sumenee hehkutuksen alle. Tuskin niin olisi, jos elokuva käsittelisi nuoren tytön ja aikuisen miehen välistä suhdetta
Toki kyse on fiktiosta, jossa voi (ja pitää) testata moraalin rajoja, mutta CMBYN jättää jossain määrin moraalitutkani ikävällä tavalla punaisen puolelle. Joten...
elokuvallisena kokonaisuutena Call Me By Your Name ohittaa God's Ownin maatilaromantiikan, mutta God's Ownin puhtaan koskettavan rakkaustarinan vuoksi ottaisin sen mukaan autiolle saarelle.
Eiköhän tulevaisuudessa tule lisääkin rakkauselokuvia, joissa keskiössä on miehiä, ja toivottavasti nimenomaan miehiä: ois kiva nähdä Holywoodin volyymilla toteutettu homostoori, jossa pääosassa olisi +40v miehiä. Tai vaikka +50 tai +60 tai...