rosetta kirjoitti:
Hauska lukea täältä, miten monia pelottaa Belgradiin lähteminen... Olenko tosiaan ainoa täällä, joka on siellä käynyt??
Olen käynyt.
Belgrad on virallisesti kolme kertaa Helsingin kokoinen, mutta keskusta tuntuu Helsingin tapaan pieneltä. Ei mikään kovin hääppöinen kaupunki nähtävyyksiiltään. Pitkä kävelykatu löytyy, joku linnoituksen tapainen, baarikadun pätkä... muuta en muista.
Paitsi Modernintaiteenmuseon, jossa oli aivan loistava serbitaiteilijan näyttely. Taiteilija on kuuluisa maansa rajojen ulkopuolellakin, nimeä en muista. Isoja kollaasitöitä, kantaaottavia, yhteiskunnallisia. Museosta poistuessani näin toisen vierailijan tulevan sisään. Itse olin saanut kiertää ylhäässä yksinäisyydessä museon läpi. Lauantai-iltapäivänä. Kulttuuri-ihmisiä nuo serbit.
Ehkä kirjallisuus on enemmän serbien alaa? Koska divareita oli kaikkialla kaupungissa.
Kävin myös nuorison suosimassa ravintolassa elokuvateatterin kupeessa. Huhuu, huhuu, tarjoili-jaaaaaaa! Heilutin kättä, etsin katsekontaktia. Vielä edellisenä päivänä ystävällinen tarjoilija oli päättänyt olla näkemättä minua. Niin kuin muutkin tarjoilijat. Nokka pystyssä, katse vastapäiseen seinään naulittuna lipuivat ohi. Pitkin, kovin askelin. Pitäkää ravintolanne päätin, ja kipaisin pubiin.
Pubi oli Lonely Planetin suosittelema, siihen aikaan kaupungin ykkösiä (ns. baareja kaupungissa ei vielä vuonna 2002 tunnettu). Kylläpä olut maistuikin hyvältä! Mutta miksi kaikki olivat kääntyneet katsomaan minua? Jähmettynyt katse tuijotti minua joka suunnasta. Vetäydyin seinän vierustaa. Shhhhhhhhhh, sähähti nainen vieressäni. Häivy! H-Ä-I-V-Y!
Menin vähemmistöbaariin. Siihen ainoaan. Siihen, joka edelleen on ainoa. Aikamatka, iloitsin sisäänastuessani, tällaista ei enää ole missään! Mustiksi maalatut seinät ja peilipinnat! Häpeä ja salaisuus! Tällaistako Suomessakin oli Gambrinin aikaan, mietin. Kiitos Belgrad, kiitos, hymisin mielessäni siitä historiallisesta kokemuksesta.
Belgrad, rakkaani.
Not.